Elokuvat ovat tv:n freelancekääntäjälle harvinaista, mutta himottua herkkua vaikka kuinka kiintoisan sarjan kääntämisen seassa. Niinä vuosina, jolloin töistäni suuri osa oli nimenomaan leffoja, niistä surkeinkin tai muuten vastenmielinen saattoi olla kääntämisen kannalta haastava.
En muista törmänneeni toiseen yhtä työlääseen, antoisaan ja kiehtovaan elokuvasuomennostehtävään kuin syyskuussa 1999 MTV3-kanavalla esitetty Alan Rudolphin Pienet piirit. Toinen kääntäjä oli jo luopunut siitä ylivoimaisena, joten tiesin etukäteen, että edessä oli kova urakka. Tieto latasi työn aloittamiseen tiettyä paniikkia ja häiritsi siihen ryhtymistä, samoin kuin se, että repliikit olisi suurelta osin poimittava äänestä, koska saatavilla oli vain sekava ennakkokäsikirjoitus.
Tavallisesti katson elokuvan ensin läpi vain elokuvana, rentoutuneena ja nauttien. Nyt sen sijaan kuuntelin ja samalla plarasin hädissäni paksua käsikirjoituspinkkaa, etsien kohtia, jotka siihen sisältyvät eli joita ei tarvitse poimia. Puhe hukkui usein yleiseen hälinään ja oli suttuista, eikä siitä tahtonut saada kiinni. Suomentaahan sitä mitä vain, jos vain tietää mitä.
Paniikki kasvoi ja usko itseeni kääntäjänä alkoi murentua, kun elokuva eteni ja työn todellinen luonne alkoi kerros kerrokselta valjeta. Elokuvasuomentajan raamattu eli Maltinin video-opas vain vahvisti mieleen hiipinyttö aavistusta siitä, että tässä on elokuva, jonka pariin saattaa hakeutua myöhäisestä esitysajankohdasta huolimatta mysö kulttuurihistoriasta, ei pelkästään elokuvista, tietäviä katsojia. Ymmärsin, että elokuvan henkilöt pohjautuivat todellisiin New Yorkin 1920-30 –lukujen kulttuurivaikuttajiin, eikä minulla ollut juuri mitään käsitystä siitä keitä tai mitä he olivat.
Tajusin myös, että tuttavapiiriini kuuluvista natiiveista ei olisi tällä kertaa juuri apua, koska lopultakaan kyse ei ollut niinkään kielellisestä ymmärtämisestä kuin puhujien taustojen ja sitä kautta sanotun onttoudesta.
Pitkään meni jo siinä, että pystyin yhdistämään nimet naamoihin ja erottamaan ne hälisevästä laumasta, jossa jokainen puhui enemmän tai vähemmän omiaan toistensaa päälle. Kaikki vitsailivat, olivat nokkelia ja kaikelle hohotettiin. Silloinkaan kun sain sanoista selvää, en tiennyt mistä puhuttiin. Näytti väistämättömältä, että tulossa on suomentajan urani floppi, työ josta ei kertaa kaikkiaan voi selviytyä kunnialla.
Lopulta ahdistukseni kasvoi sellaisiin mittoihin, että perhekin sen huomasi, mutta apu löytyikin yllättäen hyvin läheltä. Toki tiesin parikymppisen poikani kiinnostuksen kirjallisuutta ja muun muassa amerikkalaista piirtäjäpakinoitsija James Thurberia kohtaan, mutta en osannut liittää sitä tähän elokuvaan. En, ennen kuin poikani poimi kotikirjastomme hyllystä Thurberin kirjan TheYears with Ross, jossa kerrotaan Thurberin urasta The New Yorker-lehdessä. Juuri lehden perustaminen on eräs Pienten piirien aiheista. Kirja varmisti useiden henkilöiden nimien oikean kirjoitustavan, ja siinä kerrottiin muutenkin hotelli Algonquinin kirjavasta seurakunnaasta. Hyllyssä oli myös esipuhein varustettu painos Dorothy Parkerin runoja ja muita kirjoituksia, samoin kuin Robert Benchleyn pakinakokoelma. Niitä lueskellessani elokuva sai lihaa luittensa ympärille ja henkilöt heräsivät eloon. Pyöreän pöydän ympärillä ei enää istunutkaan kasvotonta massaa, vaan oikeita ihmisiä. Tämä oli ratkaiseva käänne. Paniikki väistyi ja varsinainen kääntäminen saattoi alkaa.
Käännöshaasteita jäi riittämiin senkin jälkeen, kun poikani tarjoutui suomentamaan filmin yhdeksän pitkää runoa, jotka Dorothy Parkeria näyttelevä Jennifer Jason Leigh lausui. Olen joutunut kääntämään leffoihin runoja sen verran, että tiedän miten hankalaa se on. Poika taas oli harrastellut runojen kääntämistä jo pitemmän aikaa, joten uskoin hänellä olevan tarvittavia taitoja, vaikka aika ei riittänytkään kaikkien runojen hiomiseen.
Liki jokaiseen repliikkiin oli ladattu sisäpiirin tietoa ja salainformaatiota. Pöytäkeskustelua käytiin konekiväärityyliin, joten oiottu ja väljä suomentaminen oli mahdotonta. Välillä piti yrittää survoa mukaan joka ikinen tokaisu, jotta kieltä huonosti taitava katsoja tajuaisi, miten älytöntä ja pinnallista huulenheitto oli. Tämä teki ajastuksesta todellista käsityötä.
Dorothy Parker päästeli suustaan melkein pelkkiä nokkeluuksia, pikkuisen hävyttömiä heittoja, jotka harvoin kääntyivät yhtä kepeästi. Jokunen aukesi, esimerkiksi kun Benchleyn tyttöystävä sanoo: ”I feel I ought to drop a curtsy or something” (pitäisi niiata niksauttaa). Siihen Dorothy toteaa: ”Your curtsy, his pants, my teeth.” Käänsin kohdan “Sinä nikasautat, hän kiksauttaa, saanko minä riksaa?” Ja ”barristerista” vääntyi ”lautamies” kun piti saada tikkuja pyllyyn…
Ellei minulla olisi ollut taustatietoja ja tarkkaa friikkiä mukana käännöstyössä, olisin ilman muuta jättänyt pois Thurberia koskevan keskustelun The New Yorkerin toimituksessa, tai en olisi tajunnut miksi Ross sanoo sihteerilleen: ”Thurber is crazy, you talk to him” ja antaa puhelimen tälle. Avain oli hänen sitä ennen taustalla puhelimeen sanomansa lause: ”The goddam seal drawing, Thurber. Well, draw it again.” Lehti halusi kyseisen hyljepiirroksen, jonka se oli aiemmin hylännyt ja Thurber ehtinyt jo hukata. Tämän tietäen halusin edes yrittää saada sen tiimoilta käytävän sananvaihdon mukaan. Sainkin tekstin sovitettua oikeiden kuvien päälle, mutta vaikea sanoa moniko sen mukanaolosta tuli onnelliseksi. Normaalikatsojan korva ei sitä hevin kohtauksesta erota. Liikutaan jo suomentajan ylipalvelun rajoilla, mutta tämän kerran…
Vaikka työ oli saatettu päätökseen ja julkiset kehutkin saatu, elokuvan aikalaiset eivät poistuneet elämästäni. Jatkoin Dorothy Parkerin tuotannon lukemista bussimatkoilla, samoin kuin myöhemmin antikvariaatista löytyneitä kahta Edna Ferberin omaelämäkertaa. Pyöreän pöydän piireistä kertoo aika seikkaperäisesti myös Harpo Marx suomennetussa muistelmateoksessaan Harpo puhuu. Sen valokuvista paljastuu miten esikuviensa näköisiä ja jutuista päätellen myös kuuloisia elokuvan hahmot olivat.
Aivan elokuvan lopussa reportteri kyselee jo iäkkäältä Dorothy Parkerilta, onko tämä ajatellut tekstiä hautakiveensä. Oli ajatellut ja kuiskasi sen toimittajalle. Katsojalle sitä ei paljastettu ja säästyin yrittämästä kääntää nasevasti ”Excuse my dust” tai ”This one´s on me”.
(Juttu julkaistu Kääntäjä-lehden numerossa 1/tammikuu 2000)