Filmien karakteristiset käyrät

Karakteristinen käyrä kertoo, kunka laaja on filmin tai digitaalikameran CCD-kennon dynamiikka. Filmin mustuma ilmoitetaan siinä valomäärän funktiona. Valon määrä on ilmaistu ei-matemaattisesti suuntautuneille valokuvaajille ehkä vaikeuksia tuottavalla logaritmisella asteikolla. Valotuksen muuttuessa yhdellä yksiköllä tällä asteikolla se muuttuu kamerassa 3,3 aukkoa. Siis 3 yksikköä vastaa 10 aukkoa.

Filmin karakteristinen käyrä on tyypillisesti loivan s-kirjaimen muotoinen. Filmi ei yleensä reagoi aivan pieneen valoon. Tätä aluetta, jolla valotus ei vielä saa aikaan mustumaa, kutsutaan filmin jalaksi. joten esimerkiksi alla oleva värinegatiivifilmi alkaa valottua vasta kun valotuksen luksisekunnin logaritmi saa arvon noin -2,5. Sen jälkeen filmi mustuu tasaisesti valotuksen lisääntyessä arvoon 1,0 asti. Tämän jälkeen filmi on saavutanut maksimimustuman, eikä muutu juuri lainkaan, vaikka valotusta lisättäisiin. Tätä toista vaakasuoraa osaa kutsutan filmin olaksi. Siis filmin dynamiikka, eli pienimmän ja suurimman valomäärän ero nähdään karakteristiselta käyrältä sen suunnilleen suoralta nousevalta (negafilmit) tai laskevalta (diafilmi) osalta.

Värinegatiivifilmin karakteristinen käyrä. Kuvassa on kolmelle osavärille kullekin oma käyrä. Kaikkien käyrien suora osan valotusvara logaritmisella asteikolla on noin 3.6, eli valotusvara on noin12 aukkoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun tavanomaisessa kohteessa kuvan vaaleimman ja tummimman osan ero on noin 7 aukkoa, niin vaikka valotetaan 3 aukkoa liikaa tai 3 aukkoa liian vähän, niin kuvasta saadaan vielä säällinen printti. Värinegatiivfilmi on hyvin armelias valotusvirheiden suhteen.

Alla oleva kuvasarja havainnollistaa tilannetta. Kuvat on kuvattu värinegatiivifilmille. Kohteen sävyala taivaan vaaleimmasta kohdasta varjojen tummimpaan kohtaan on 7 aukkoa. Kun värinegatiivifilmin dynamiikka on 12 aukkoa, jää valotusvaraa vielä 5 aukkoa. Niinpä vielä 2 aukkoa yli- tai alivaloitetusta kuvasta saadan vedostusvaiheessa kummastakin suunnilleen samanlainen kuin mittarin mukaan valotetusta. Esimerkiksi laboratorioiden automaattisesti valottavat kopiokoneet tekisivät kaikista kolmesta luultavasti alarivin näköiset kopiot.

Jos haluaa, että valeiden kohtien mukaan valotetusta (vaalea negatiivi) värinegatiivifilmistä saa tumman kopion, se täytyy jotenkin kertoa kopistille. Yksi tapa on kuvata ensimmäiseksi ruuduksi neutraali kohde mittarin mukaan valottaen, ja antaa kopistille ohjeeksi valottaa muut ruudut samoilla arvoilla kuin tämäkin. Tätä palvelua on turha odottaa suurilta laboratorioilta, mutta pienet laboratoriot voivat sen asiakaspalveluna tehdäkin. Ainakin pienestä lisämaksusta.

Tässä on syy, miksi Valokuvailmaisun kurssin ensimmäinen harjoitustyö ei tule onnistumaan kovin hyvin, jos kuvaa värinegatiivifilmille, joka kehitetään printeiksi massalaboratoriossa.

Negatiivi - 2 aukkoa

Negatiivi mittarin mukaan

Negatiivi +2 aukkoa

Positiivi samoilla valotusarvolla kuin keskimäinen kuva

Positiivi

Positiivi samoilla valotusarvoilla kuin keskimmäinen kuva

Alivalotettu positiivi korjattuna

Positiivi

Ylivalotettu positiivi korjattuna

Negatiivi - 2 aukkoa ja positiivi samoilla valotusarvolla kuin keskimäinen kuva

Negatiivi mittarin mukaan ja positiivi

Negatiivi +2 aukkoa ja positiivi samoilla valotusarvoilla kuin keskimmäinen kuva

Diafilmin karakteristinen käyrä. Diafilmin käyrä menee alaspäin, koska alunperin musta filmi vaalenee valotuksen kasvaessa. Olkaosa on nyt se, joka pysyy mustana niin kauna, kunnes kunnes filmi on hieman valotunut. Eri väriset kalvot valottuvat hieman eri tahtiin. Näin filmin väritasapaino säilyy neutraalina, koska silmä on eri tavalla herkkä eri väreille. Jalkaosassa filmin on täysin puhkipalanut näin paljon valoa saanilta osilta. Värejä filmissä ei ole enää lainkaan, vaan se on täysin läpinäkyvää.

Käyrien suhteellisen suora osa logaritmisella asteikolla on noin 2.0, joten valotusvaraa on suunnilleen 7 aukkoa. Jos kohteen vaaleimman ja tummimman kohdan välillä on 10 aukkoa, eli kohteen sävyala on 10 aukkoa, niin kuvaajalla ei ole mahdollisuutta kuvata koko sävyalaa diafilmille. Hän joutuu päättämään, valottaako tumman pään mukaan ja antaa vaalean pää palaa puhki, vai valottaako vaalean pään mukaan ja jättää tumman pään mustaksi. Yleensä jälkimmäinen vaihtoehto on parempi, varsinkin jos diasta on tarkoitus tehdä lehtikuva. Hyvnkin tummasta diasta saa vielä kaivettua jatkoprosessissa sävyjä esiin, mutta puhkipalaneelle ei voi tehdä enää mitään.

Merkittävä ero värinegatiivifilmin ja diafilmin välillä on se, että diafilmistä ei yleensä tehdä enää printtiä, jossa voidaan kuvan tummuutta vielä korjata, vaan dia on "valmis" kehityksestä tultuaan. Toki diaakin katsellaan erilaisilla projektoreilla, jolloin esimerkiksi tumma dia voi toimia paremmin valovoimaisessa projektorissa kuin samasta aiheesta valea dia, mutta roolit kääntyvät, jos projektori on heikkotehoinen. Siis diaakaan ei voi valottaa absoluuttisen oiken, vaan valotus riippuu käyttötarkoituksesta. Nyrkkisääntönä voi kuitenkin sanoa, että lievästi alivalotetusta diasta on aina helpompi saada jatkokäsittelyssä (esim. painoprosessissa) käyttökelpoinen tulos kuin ylivalotetusta. Puhkipalaneiseen kohtiin ei sävyjä saa enää millään takaisin.

Vaikka diafilmin dynamiikka on on paljon pienempi kuin värinegatiivifilmin, yllä olevista käyristä ilmenee myös diafilmin ylivoimaisuus kuvan laadun suhteen. Mustuman skaala on logaritmisella asteikolla yhden yksikön suurempi diafilmillä kuin värinegafilmillä. Siksi kaikkein korkeimmat laatuvaatimukset vaativassa kuvanuksessa käytetänkin aina diafilmiä.

Alla olevassa esimerkissä diafilmiä on valotettu kohteessa, jossa on sisä- ja ulkovaloa. Kuvan sävyala on aivan liian suuri diafilmille. Jos sisälle ei saada lisää valoa, tilanne on diafilmille mahdoton. Värinegatiivifilmi vielä pärjäisi näissä olosuhteissa.

Ulkovalon mukaan valotettu. Sisällä kohde toivottoman alivalottunut. Ulkona sen sijaan paistaa aurinko.

Kompromissi ulko- ja sisävalon suhteen. Valotus 2 aukkoa enemmän kuin vasemman puoleisessa kuvassa.

Sisävalon mukaan valotettu. Edelleen 2 aukkoa enemmän. Ulkona maisema puhkipalanut. Sisällä pihvi näkyy.

Mustavalkoisen filmin karakteristinen käyrä. Filmin tummuutta ja jyrkkyyttä voi säädellä kehitysajan pituudella. Mitä pidempi kehitysaika, sitä tummempi ja jyrkempi negatiivi. Käyrän suoran osan pituus on logaritmisella asteikolla on vajaa 3, joten dynamiikkaa on noin 10 aukkoa. Siis mustavalkoinen filmikin on aika huoleton valotuksen suhteen. Parin aukon virheen valotuksessa pystyy vielä pimiössä korjaamaan tyydyttävästi. Varsinkin ylivalotusta on helppo korjata.

Mustavalkofilmin valotuksen ja kehityksen nyrkkisääntö on: 1.Ylivalota ja alikehitä filmi, jos kohteesa on voimakkaat kontrastierot (esim. auringonpaisteessa tummat varjot tai kohteessa sisä- ja ulkovaloa samanaikaisesti). 2. Alivalota ja ylikehitä, jos kohteessa on vähäiset kontrasti erot (esim. sumuinen päivä).

Alla esimerkki kehityksen vaikutuksesta negatiiviin ja siitä samanlaiselle paperille tehtyyn mustavalkoiseen vedokseen. Mustavalko filmin prosessissa on hyvin monia muuttujia, joilla lopulliseen tulokseen voidaan vaikuttaa. Kuvattaessa voi ali- tai ylivalottaa, filmiä kehitettäessä ali- tai ylikehittää ja vielä vedostettaessa käyttää loivaa tai jyrkkää paperia. Siksi monet valokuvaajat pitävätkin mustavalkovalkokuvausta ainoana oikeana valokuvataiteena. Eihän siitä puutu muu kuin väri, ja sitäkin voidaan pitää vain tyyliseikkana.

Valitettavasti mustavalkokuvien vedostaminen on viime aikoina ollut alamaissa. Jos joku kurssilaisista haluaa lisää tietoa mustavalkoprosessista, niin voimme lisätä tietoa näille sivulle. Viestin kurssin opettajille voi lähettää vaikka tästä.

Alikehitetty loiva negatiivi ja vedos rollover-kuvana

Normaalisti valotettu ja kehitetty negatiivi ja vedos

Ylikehitetty jyrkkä negatiivi ja vedos rollover-kuvana