KIRKOT
KIVIKIRKOT
1600-luvulla rakennettiin kivikirkko Uuteenkaupunkiin (1623-29), Mietoisiin (1641-43), Tammisaareen (1651-72), Askaisiin (1653) ja Paimioon (1681-89). Vaikka kaikki kyseiset kirkot ovat suorakaiteisia, yksilaivaisia salikirkkoja, ne heijastavat tyylihistoriallisesti erilaisia suuntauksia.
Uudenkaupungin, Tammisaaren ja Mietoisten kirkot edustavat eräin osin keskiaikaisten harmaakivikirkkojen perinnettä. Alkuperäisessä asussa näissä kirkkoissa oli korkea keskiaikaisperinteinen satulakatto, ulkoseinät ovat harmaakivipintaisia, minkä lisäksi Tammisaaren kirkon itäpäädyssä on ollut keskiaikaistyyppinen komerokoristelu ja Mietoisten kirkossa keskiaikaisen kirkon tapaan eteläseinällä kolme ikkunaa ja pohjoisseinällä vain yksi. Uudempaa tyylikerrostumaa edustaa sen sijaan esimerkiksi Tammisaaren kirkon länsitorni (1686-87) ja siihen mahdollisesti liittynyt moninivelinen torninpääty sekä asehuoneen puuttuminen.
Askaisten kirkko muodostaa mielenkiintoisen vastakohdan edelliselle. Sen rakennutti todennäköisesti Louhisaaren kartanon rakennuttaja Herman Fleming. Jos kirkkoa vertaa kahden toisen aatelismiehen rakennuttamiin kirkkoihin, Henrik Flemingin kustantamaan Mietoisten kirkkoon tai Gustaf Adolf Leijonhufvudin rakennuttamaan Tammisaaren kirkkoon, on tyylillinen ero silmiinpistävä: Askaisten kirkko edustaa jo oleellisesti uudenaikaisempaa muotoilua. Kirkon yhteys Herman Flemingin hieman myöhemmin aloittamaan Louhisaaren kartanoon on varsin selvä, ja Askaisten kirkko toimikin paitsi seurakuntakirkkona myös kartanokirkkona. Kartanokirkon funktio heijastuu selkeimmin Flemingin perheelle kirkon kuoriin varatuissa ns. herrasväen lehtereissä.
Askaisten kirkko on suorakaiteinen salikirkko, jonka pohjoisseinän itäpäässä on sakaristo. Kirkkoa kattaa suurvalta-ajan arkkitehtuurille ominainen räystästaipeinen, ns. hollantilainen katto; sama kattotyyppi kertautuu Louhisaaren kartanossa. Päinvastoin kuin esimerkiksi Tammisaaressa on katto myös suhteellisen matala verrattuna runkohuoneen seinien korkeuteen. Moderni tyylipiirre on edleen ulkoseinien rappaus ja maalaus, alkuperäistä värisävyä ei tosin tunnet Mahdollisesti seinät oli kalkittu valkoisiksi samaan tapaan kuin Louhisaaren kartanossa. Päädyissä on käytetty komerokoristelua, mutta aiheet eivät ole keskiaikaisperinteisiä. Länsipäädyssä esiintyy pikemminkin renessanssiaiheeksi luonnehdittava ns. tondo eli pyörökomero, itäpäädyssä taas risti, jonka varsien päissä on niin ikään tondo. Kirkon valkeaksi kalkittua sisätilaa kattaa kolmitraveinen tiiliholvaus. Tiiliholvauksen käyttö on jo sellaisenaan merkittävä piirre. Holvit on tuettu paitsi seinien kilpimuureihin myös seinistä ja kirkkosalin kulmista ulkoneviin seinäpilareihin. Tällainen holvauskaava oli käytössä 1400-luvun lopulla, Suomessa mm. Ulvilan kirkossa. Kyse voisi siis olla tämän perinteen jatkumisesta. Kuitenkin tuki- ja holvityypit edustavat uudempaa tyylikerrostumaa. Seinäpilareiden ulkopinnassa on puolipyöreä ns. vulsti, niiden yläpäähän on muodostettu kapiteeli, ja vulsti kiertää myös poikittaisten arkadikaarien alapinnan. Tässä klassisessa, arkkitektonisessa järjestelmässä kantavan (seinäpilari) ja kannettavan (holvaus) rakennusosan taitekohta on selvästi artikuloitu. Kuitenkin matalien pilareiden suhteet liittyvät vanhempaan tyyliperinteeseen itse holvit ovat kuusijakoisia ruodeholveja. Holvauksessa ei tosin ole käytetty ruodetiiliä, vaan vaippajako syntyy vaippojen reunoissa olevien tiilien diagonaalisesta asennosta. Sakariston holvissa on runkohuonetta rikkaampi vaippajako. Tämä holvityyppi, joka esiintyy myös Louhisaaren kartanon pohjakerroksessa, kuuluu 1500-luvu arkkitehtuuriperinteeseen ja esiintyy mm. Tukholman Jaakobin kirkossa. Varsin oleellinen piirre kirkon sisätilassa on myös se, että molemmilla sivuseinillä on kolme suurta ikkuna-aukkoa, jotka luovat salikirkon perushuonetta vastaavan tasaisen valon.
PUUKIRKOT
Erityisesti 1600- ja 1700-luvulta säilyneiden tai muuten dokumentoitujen puukirkkojen syntyä, olemusta ja arvoja on selvitelty viime vuosisadan lopulta lähtien, tuskin kovin perusteellisesti mutta silti verraten monipuolisesti. Asenteet ja näkökulmat ovat vaihdelleet kirjoittajien ja toimeksiantojen mukaan. Vaikkei läheskään yhtenäistä käsitystä ole päässyt muodostumaan, mielipiteet kuitenkin ovat varsin kunnioittavat. Lähes koko ajan on nähtävästi jossain määrin tajuttu, että kyseessä voisi olla monumentaaliarkkitehtuurimme pitkäjänteisin ja tietyllä tavalla ilmeikkäin traditioketju, joka vain muutaman viime vuosisadan osalta on visuaalisesti tavoitettavissa. Kiinnostuksen heräämisen myötä astui silloin tällöin esiin kysymys ratkaisujen alkuperästä ja varhaisvaiheista, kansainvälisistä ja kansallisista aineksista. Näistä viimeksi mainittu ymmärrettävistä syistä olivat usein siinä määrin etualalla ja kansanomaisuutta ylikorostavia, että laajempi taidehistoriallinen tausta uhkasi hämärtyä ja jäädä kokonaan vakavampaa pohdiskelua vaille. Puukirkot koettiin toisinaan jopa darwinistisen kehityksen tuloksina tai kansanmiesten vaistonvaraisten kykyjen ilmentyminä. Kohteiden selektiivisestä todettu näyttely- ja julkaisukelpoisuus yhdessä puutteellisen tutkimuksen kanssa on puolestaan saattanut lisätä virhepäätelmiä. Ns. suuren arkkitehtuurin taholta tai sen liepeiltä asteittain tulleet virikkeet on varsinkin yleismuodon ja seinärakenteiden osalta jouduttu soveltamaan pohjoiseen lamasalvokseen. Hirsirakenteen itse asiassa kovin vaihtelevan logiikan vaatimuksia myötäillen jäsentelyä on enimmäkseen redusoitu mutta toisinaan myös paisuteltu. Vesikatto- ja holvirakenteet noudattavat, korostetummin kuin seinät, nimenomaan länsieurooppalaisia kaavoja palautuen voittopuolisesti gotiikan kehittämiin tai hiomiin menetelmiin. Ratkaisuihin on myös vaikuttanut se seikka, oliko kyseessä emäkirkko, kaupunkiseurakunnan kirkko, kappelikunnan pyhäkkö vai ainoastaan saarnahuone.
Koossapitäviä voimia olivat pääsäännöllisesti keskiajalta peritty suhdegeometria ja melko vakiintuneet, tosin maakunnittain ja työryhmittäin jonkin verran vaihtelevat salvostekniset menettelytavat. Perustusten laskun ja nurkkien salvomisenjälkeen oli vastuullisin työvaihe kattotuolien teko ja paikoilleen sovittaminen. Epäonnistumisia on silloin tällöin sattunut kokeneillekin mestareille. Seurakunnan ja myös esivallan näkökulmasta oli tärkeätä, ettei rakennusmestariksi kelpuutettu ketä tahansa kirvesmiestä, vaan että johto pysyi mahdollisimman luotettavassa käsissä. Tästä taas näyttäisi seuranneen, että kelvollisten rakennusmestarien ja vaativien tehtävien välinen suhde eri lääneissä esimerkiksi 1600-ja 1700-luvulla todennäköisesti oli kohtalaisen tasapainoinen. Kuitenkin erityisesti pohjalaisia mestareita on riittänyt myös heidän oman toiminta-alueensa ulkopuolelle. Lopputuloksena olivat monesti toisiaan muistuttavat, mutta silti lähes uniikit kirkko- ja tapuliyksilöt.
Puukirkkotyyppien joukossa pohjalainen ns. tukipilarikirkko on jo kauan herättänyt erityistä huomiota. Lähtökohdaksi lienee tarkoituksenmukaista hahmotella pohjalaisen tukipilarikirkon yleispiirteet ja esiintymisen pääkohdat. Tasaleveän runkohuoneen sivuseinissä on pareittain sijoitetut lamasalvoksiset ja ontot pilarit. Useimmiten niitä on kaksi, harvemmin yksi ja kovin pitkissä kirkoissa kolme paria. Sisäkattona on tavallisesti lautainen tynnyriholvi. Länsipäädyssä on usein torni, jolla tavallisesti on oma seinäosa eli torninjalka, noin kolmannekseltaan päätyyn upotettuna. Kokonaisuuteen kuuluu sitä paitsi runkohuoneen pohjoispuolella, lähellä itäpäätyä sijaitseva sakaristoja eteläpuolella, tavallisesti länsipäädyn lähellä sijaitseva asehuone. Tällaisen volyymiryhmittelyn mukaisia puukirkkoja rakennettiin pitkin 1600-lukua ja vielä senkin jälkeen, kun ristikirkko 1690-luvulla alkoi juurtua Pohjanmaalle. Muutamia on pystytetty vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tukipilarikirkkojenjoukossa on paitsi suuria emäkirkkoja myös kappeleita ja kaupunkikirkkoja sekä saarnahuoneiksi tarkoitettuja rakennuksia. Pohjamuoto, volyymiryhmittely ja detaljit muuttuvat tosin vuosikymmenien kuluessa, mutta teknisesti tärkein ratkaisu, itse tukipilarijärjestelmä, säilyy periaatteessa samana. Yksittäisinä tapauksina tukipilarikirkko esiintyy jo 1600-luvulla myös Lapissa, Satakunnassa, Uudellamaalla ja Pohjois-Hämeessä. Lisäksi sitä kaikesta päätellen on käytetty Kainuussa. Pääasiassa on kuitenkin koko ajan kyse Pohjanmaasta.
Tukipilarijärjestelmän tekniset ja arkkitehtoniset ominaisuudet voidaan lyhyesti kuvata seuraavasti. Lamasalvoksisessa pitkäkirkossa, jonka pituus ylittää normaalin hirrenmitan, sivuseinät on tehtävä vähintään kahdesta peräkkäisestä hirrestä. Vaikka jatkokset olisivatkin huolellista työtä, kattotuolein varustettu jyrkkä ja raskas vesikatto aiheuttaa ajan mittaan sivuseinien pullistumisen, ellei niitä ole tehokkaasti tuettu. Vaikka sakaristo ja asehuone yhdessä poikittaisten sidehirsien kanssa tarjoaisivat kohtalaisen sivutuen, seinien keskikohdat pyrkivät kuitenkin pullistumaan sivulle päin erityisesti ovi- ja ikkuna-aukkojen kohdalla. Tukipilarijärjestelmän tehtävänä on tämän epäkohdan estäminen. Seinähirsien mieluiten avoimet jatkokset on sijoitettu lamasalvospilarien sisälle siten, että varsinaisissa seinäpinnoissa on enimmäkseen vain jatkamattomia hirsiä. Kirkon sisällä pilarien yläpäitä yhdistävät poikittaiset ja pitkittäiset sidehirret, joista viimemainitut ulottuvat päätyseiniin asti. Sidehirsien, ja pilarien liitoskohtia vahvistavat usein runsaasti profiloidut konsolit, jotka on veistetty erillisistä hirsistä. Samankaltaiset konsolit on tavallisesti sijoitettu myös vastaaviin kohtiin päätyjen sisäpuolelle. Sivuseinien ylimmät hirret muodostavat yhdessä sidehirsien kanssa kattotuoleille tukevan alustan. Seurauksena on, että runkohuoneen kattokonstruktio alhaalta käsin nauloilla kattotuoleihin kiinnitetty lautaholvi mukaan luettuna vain suhteellisen vähän rasittaa varsinaisia sivuseiniä. Enin paine kohdistuu nimittäin sidehirsiin, sivuseinien ylimpiin hirsiin, tukipilareihin ja päätyseiniin. Erityisen kriittisiksi kohdiksi jäävät itse lamasalvospilarit ja runkohuoneen ulkonurkat. Nämä pystyvät kuitenkin melkoisen hyvin torjumaan sivuseinien pullistumisvaaran, varsinkin kun pilarit ulottuvat seinän sekä sisä- että ulkopuolelle. Kun vastarakennettu tukipilarikirkko ajan mittaan asettuu, seinät ja pilarit laskeutuvat yhtä paljon, minkä vuoksi seiniin ei tule rakoja samalla tavoin kuin sellaisissa kirkoissa, joiden seinät on tuettu pystysuorin "följarein" ja puutapein tai rautapultein. Tukipilarijärjestelmän edut ilmenevät siis sekä kirkon yleisissä tasapainosuhteissa että seinähirsien laskeutumisen yhteydessä. Etuna on sitä paitsi ollut, että kirkko on voitu salvoa periaatteessa ğmiten pitkäksi tahansağ, kun taas hirsien pituus jatkuvasti on säädellyt runkohuoneen leveyttä. Myös tällä menetelmällä tehtyjä vanhoja kirkkoja on voitu helposti pidentää, mikä useimmin on tapahtunut itäsuuntaan. Salvospilarien ansiosta usein kovin pitkät sivuseinät ovat saaneet tervetulleenjäsentelyn ja rytmin sekä tukevuuden tunnun, mikä ilmenee sekä ulkoisessa hahmottelussa että sisätiloissa. Pilarit, sidehirret ja konsolit on kuten itse seinätkin tarkoitettu esiintymään ilman laudoitusta sillä seurauksella, että katsoja on voinut kokea seinäosan rakenteen lähes pienintä yksityiskohtaa myöten. Kattotuolien lukumäärän ja sijainnin sekä vinotukien sijoituksen voi lukea alhaalta kirkkosalista käsin holvin profiilin, holvilautojen poikittaisten naularivien ja vastaavien lautojen jatkokset alleen kätkevien peiterimojen avulla. Normaalin tukipilarikirkon kokonaisvaikutelma varsinkin 1600-luvulla on voittopuolisesti goottilainen, näin siitäkin huolimatta, että puukonstruktioihin sisältyy piirteitä, joille kivikirkkojen näkökulmasta ei tunnu löytyvän vakuuttavia vertailukohteita. Tekninen taso on jo vanhimmassa monumenteissa verraten korkea. Kaikki näyttää viittaavan traditioon, joka on muotoutunut jo ennen vanhimpien säilyneiden tukipilarikirkkojen rakentamista. Vanhempi Vaasa-aika tuskin tarjosi riittävästi mahdollisuuksia ratkaisevissa kohdissa uuden ja elinvoimaisen puuarkkitehtuurin syntyyn Pohjanmaalla. Tuntuukin houkuttelevalta kuvitella, että tukipilarikirkon tärkeimmät ominaisuudet ovat muovautuneet ennen katolisen ajan loppua.
Säilyneitä tukipilarikirkkoja on kaikkiaan 14, kuva- ja piirustusaineiston perusteella tunnettuja on 17 ja arkistotietojen nojalla 27, länsitornin esiintymisen johdosta ja osittain mittatietojen perusteella todennäköisiä on 16, pohjakaavan dimensioista päättäen 24 ja pohjalaisen rakennusmestarin vuoksi 2 eli yhteensä 100. Jos tähän lisätään muutamia niistä tiedossa olevista kirkoista, joista ei ole mittoja eikä tarkempia selostuksia, määrä nousee ainakin 105:een. Säilyneiden esimerkkien, varmojen tapausten ja joten kuten tavoitettavan yhteismäärän hypoteettisen alarajan keskinäiset suhteet ovat siis14, 58 ja 105.
Pohjoisin tukipilarikirkko oli Utsjoki (laajennus noin 1743-45) ja viimeinen kaikesta päättäen Enontekiö (laajennus 1791) Vanhin visuaalisesti tavoitettava tukipilarikirkko oli Salon eli Saloisten 1930 palanut kirkko, joka 1622 oli vanhana rakennuksella siirretty Kirkkoluodolta mantereelle ja samalla varustettu entistä pitemmällä keskitraveella. Runkohuone oli aluksi käsittänyt kaksi neliöyksikköä. Alkujaan kirkko luultavasti oli rakennettu pian vuoden 1496 venäläishävityksenjälkeen. Tornin alaosaan sisältynyt, tornikamarin ja aition luonteinen lehteri selittyisi luontevimmin siten, että se oli tarkoitettu Sten Sturevanhemmalle,joka vuoden 1499 kesään asti oli Salonkylän suurin maanomistaja sekä samalla Korsholman linnaläänin haltija. Samaa peruskaavaa noudatti noin 1620 rakennettu Hailuodon kirkko, jota pidennettiin 1686 ja joka sittemmin paloi 1968. Vanhin säilynyt esimerkki on Vöyrin 1626-27 rakennettu kirkko, jossa alkujaan oli kahden neliöyksikön runkohuone, mutta joka 1777 laajennettiin ristikirkoksi.
Niistä kellotapuleista, jotka Pohjanmaalla edelsivät ns. renessanssityyppi on nykypäivän säilynyt vain Tornion 1684 - 86 rakennetun kaupunkikirkon tapuli. Sen pystyttäminen on tileistä ja pöytäkirjoista päättäen tapahtunut noin 1686-88, ehkä nimenomaa 1688. Työhön osallistuneista mainitaan nimeltä vain puuseppä Elias Matinpoika ja Henrik Eliaanpoika. Työmaan kokonaistilanne osoittaa kuitenkin, että tapulin varsinaisena rakennusmestarina ilmeisesti oli itse kirkorakentamista johtanut Matti Joosefin poika Härmä Limingan Ängeslevän kylästä. .Edellinen, noin 1643-45 rakennettu kirkko oli palanut 21.7.1682 nähtävästi tapuleineen päivineen. Kirkon rakentjista huomattava osa oli Pohjanmaalta, mahdollisesti johtava mestarikin. Sen tapuli lienee pystytettiin samoihin aikoihin, ehkä saman mestarin toimesta. Asemakaavallisesta tilanteesta päättäen siinä todennäköisesti oli läpikäytävä. Vuonna 1668 ja 1682 tehdyt korjaustyöt osoittavat, että se oli verrattain iso rakennus. Nuoremmassa tapulissa on 8-kulmainen, lamasalvoksinen ja läpikäytävällä varustettu pohjakerros, jonka ulkoseinät ovat voimakkaasti ulospäin kallellaan eli. Läpikäytävän sivuille jää umpinaiset ja osittain kivillä täytetyt hirsiarkut. Pohjakerroksen varasta nousee kookas pukkitelineistö. Telineistön ala- ja keskiosa on jyrkän, särmikkään ja kuvioidun paanukaton suojaama, kun taas yläosa on muotoiltu pohja-alaltaan suorakaiteiseksi kellohuoneeksi, joka ehkä vuoteen 1735 saakka oli ulospäin avoin."' Kellohuoneen suojana on pystypäätyinen ja kuviolliseksi paanutettu ristisatulakatto, josta kohoaa viisi viirintankoa. Näistä katonharjojen leikkauskohdasta nouseva on muita kookkaampi. Tapulin yläosan runkona on pyöreä mastopuu, jonka ympärille kaikki muut rakenteet ryhmittyvät. Täydelliseen symmetriaan ei ole pyritty, vaan on kellojen erilainen koko aiheuttanut selviä poikkeamia tasamittaisuudesta. Myös ristisatulakaton länsi- itäsuuntaa on voimakkaammin korostettu kuin poikkiakselia. Tapulin pohjakerroksen äärimitat seinien alareunan tasossa ovat noin 10,3 x 10,3 metriä. Tapulin kokonaiskorkeus on noin 28,9 metriä Tästä linkistä löydät Tornion kirkon kuvan.
|
