KARTANOT
Suomen asuinkartanoiden rakennuskulttuurin huippukausina on nähty toisaalta 1500-luvulla Suomeen asettuneitten suurmiesten rakennuttama linnamaisten kartanoiden ryhmä ja toisaalta 1700-luvun jälkipuoliskolla pystytetyt "tyypilliset" suomalaiset maalaiskartanot. Kaavamaisena yleistyksenä tällä jaottelulla on tietty perustansa, mutta todellisuudessa maaseudun säätyläisarkkitehtuuri on tietysti ollut monin verroin rikkaampaa. Pyrittäessä luomaan edes jonkinlaista yleiskuvaa 1600-luvun kuluessa tapahtuneesta kehityksestä on muistettava se tosiasia, että maassamme ei ole säilynyt ainuttakaan 1700-lukua varhaisempaa puista kartanorakennusta. Ylivoimaisesti suurin osa tuon ajan rakennuksista, jopa herraskartanoista oli hirsitaloja. Niiden kohtalona on ollut tuhoutua milloin hiljakseen lahoamalla, milloin erilaisissa onnettomuuksissa. Poikkeuksen muodostavat Askaisissa oleva Flemingien Louhisaari ja Pernajan Creutzien Sarvilahti tiilestä muurattuine päärakennuksineen; ne ovat maassamme ainoat tämäntasoiset esimerkit aatelin rakennustoiminnasta suurvalta-ajalla. Haettaessa vastausta siihen, miksi rakennuskulttuurimme 1600-luvulla on kartanoarkkitehtuurin osalta jäänyt niin köyhäksi, on tavallisesti mainittu säteritiloja hallinneen aateliston mielenkiinnon suuntautuminen heidän Ruotsin puolella olleitten tilustensa hoitoon tai esimerkiksi omistajien pitkät poissaolot sotatantereilla tai korkeiden virkojen edellyttämissä tehtävissä. Parempi selitys lienee kuitenkin jo edellä mainittu säilyneitten esimerkkien puute ja se tosiseikka, että tiloja omistaneen itsenäisen luokan rakennustoiminta yleensäkin tällä ajalla oli täysin yksityistä eikä edellyttänyt minkäänlaista ulkopuolista valvontaa tai rekisteröintiä. Täten myös säilyneissä arkistoissa on vain satunnaisia ja useinkin epäsuoria viittauksia tilojen rakennuskantaan. Suunnittelijoita ei yleensä tunneta. Voidaan vain olettaa, että esimerkiksi kirkkojen rakennustöihin kyenneet kirvesmiehet tai kruunun ja kaupunkien palveluksessa olleet rakennusmestarit auttoivat myös sätereitten omistajia. Itse asiassa he vielä tuolloin olivat ainoita maassamme toimineita rakentamisen asiantuntijoita.
LOUHISAARILouhisaari Askaisissa oli tullut Fleming-suvun käsiin jo 1400-luvun puolivälissä. Isännät olivat olleet valtaneuvoksia, käskynhaltijoita Tukholmassa tai amiraaleja. Flemingien nuoremman haaran pääasiallisena kotiasuntona kartano oli hyvin rakennettu jo myöhäiskeskiajalla, josta arkeologisissa tutkimuksissa 1960-luvulla saadut tiedot pihan vasemmasta, itäisestä sivurakennuksesta ovat kertoneet. Vanhan perintötalon uudelleenrakentamista ehdotti amiraali ja silloinen Suomen käskynhaltija Herman Klaunpoika Fleming 1650-luvun alussa. Asuessaan pääasiassa Ruotsin puolella olevilla tiloillaan, kuten Uplannin Penningbyssä, tämä vanhojen suomalaisten sukutilojen haltija ryhtyi rakennuttamaan säteriinsä päärakennusta, jonka tuli vastata tällöin vallassa olleen aateliston käsitystä edustavuudesta. Useimmat hänen säädyssään huolehtivat pääasiassa Ruotsin puolella olevien talojensa rakennustöistä, ja Tukholmaan pystytettiin kaupunkipalatseja. Niiden suunnittelijoina esiintyy Italian 1500-luvun lopun ja 1600-luvun sekä Ranskan ja Hollannin palatsiarkkitehtuurin vaikutuspiirissä toimineita arkkitehteja, kuten Nicodemus Tessin vanhempi ja Jean de la Vallée. Henkilönä Fleming ehkä oli poikkeus säätynsä piirissä, mutta se arkkitehtuuri, johon hän tyyliä valitessaan turvautui säteriä rakentaessaan, liittyi Ruotsin puolella rakentaneiden säätyveljien suosimaan ja edustavuutta korostaneeseen ajattelutapaan.
Rakennusvaiheiden yksityiskohdista Louhisaaressa ei juuri ole tietoja käytettävissä. Päärakennuksen pääsisäänkäynnin, portaalin, yläpuolella olevassa hiekkakivilaatassa kerrotaan, että talo oli valmis 1655. Mutta emme esimerkiksi tunne suunnittelijaa, emme tiedä kuka valvoi työt paikalla tai millä tavoin näinkin suuri rakennustehtävä yleensä kyettiin hoitamaan. Tuntemattomaksi jääneen sihteerin almanakkamerkinnöistä ilmenee ainoastaan, että Flemingin ruotsalaiskartanoista lähetettiin kesäkausiksi Louhisaareen muurarimestari ja kirvesmies Jacob. Voimme vain olettaa, että rakennuttajana Herman Flemingillä oli käytössään suunnittelun ja rakentamisen ammattilaisia, joiden taidot vastasivat ajan korkeakulttuurin normaali edellytyksiä.
Suurvalta-ajan mukana vähitellen muuttui myös sivistyneen ja omistamiseen tottuneen luokan käsitys ympäristölle asetettavista vaatimuksista, ja yhä enemmän voitiin perehtyä esimerkiksi italialaisen barokin miljöötaiteellisiin tavoitteisiin. Ja vaikka pohjolan ilmaston karu todellisuus oli kaikille tuttua, nähtiin tarpeelliseksi ainakin yrittää saada aikaan hyvin suunniteltu ympäristö, joka jollakin tavoin muistuttaisi tässä suhteessa suotuisammilla seuduilla sijaitsevia esikuviaan. Herman Flemingin Louhisaaressa tavoitetta kyettiin realisoimaan pääasiassa vain "regulaarisella", tiukkaan asemakaavalliseen pihajärjestykseen pitäytyvällä ratkaisulla. Tiettävästi ensimmäisen kerran maassamme rakennettiin nyt kokonaisuus, jossa päärakennuksen pihaa kehystävät sekä oikealla että vasemmalla puolella tiukasti vastakkain sijoittuneet sivurakennukset, flyygelit". Koska rakennuttajan asemaan kuului olla myös seurakunnan patronaatti, toteutettiin lisäksi akseli, jossa pääsisäänkäynnistä lähtevä ja puolimatkassaan suorakulmaisesti kääntyvä noin kahden kilometrin pituinen puistotie johtaa pitäjän kirkkoon. Samaan aikaan Fleming rakennutti myös kirkon uudelleen. Tämäntapaista akselisommitelmaa ei aiemmin ollut kartanoarkkitehtuurissa edes yritetty aikaansaada, ja ylipäänsäkin se, yhä vieläkin periaatteessa alkuperäisenä, on jäänyt harvinaisena esimerkkinä kertomaan yrityksestä tuottaa tänne barokkiajalle ominaista ympäristön kokonaiskäsittelyä. On vielä tarpeen mainita, että päärakennuksen piha-alue erotettiin kartanon elämänpiiriin kuuluvista muista toiminnoista ja rakennuksista muuratulla aidalla ja siihen liittyvältä portilla, joiden alkuperäistä muotoa ei tunneta. Vaikka miespihoja ympäröineet aidat olivat tunnettuja paremmanpuoleisissa maataloissakin 1600-luvulla, maassamme tuskin on toista esimerkkiä näin edustavasta paraatipihasta.
Louhisaaren julkisivuissa kiinnittyy ensinnä huomio niiden erittäin yksinkertaisiin muotoihin: vain rakennusmassan suhteet sinänsä, kolmeen kerrokseen jaettujen asuintalojen ikkunoiden synnyttämä kevyt keskiakselin vertikaalikorostus, hiekkakiviportaali, jyrkän hollantilaisen aumakaton rakenteeseen yhdistyvä räystään konsolilista, kattovyöhykkeen frontonit luukkuineen ja ikään kuin kokonaisuutta hallitsevana kaksi muurattua savupiippua -juuri sen enempää ei koko pääjulkisivuun liitykään. Tiedetään tosin että alun perin päärakennuksen räystäitä korostivat lohikäärmeenpäiset rännit, ja kenties muitakin yksityiskohtia alkuperäisestä julkisivusta nykyisin puuttuu, mutta perusosiltaan se on yllättävän aito. Epävarmaksi jääneen perimätiedon tai linnanjuhlasalin katossa olevan kuvan tulkinnan perusteella on joskus arveltu, että katolla olisi ollut myös ns. kattoratsastaja. Rakennuksen restauroinnin yhteydessä 1960-luvulla palautettiin siihen alkuperäiseksi todettu valkaistu rappauspinta ja mustalla tervalla sivelty paanukatto. Portaaliin entistettiin rombipaneloitu ovi, ikkunoihin palautettiin tasaristinen tai keskikerroksessa yhden ruudun nousulla jaettu karmijärjestelmä. Valtion omaisuudeksi lahjoitettu Louhisaaren päärakennus on yhä oloissamme ainoa esimerkki suurvalta-ajan rakennusharrastuksesta, johon Ruotsissakin vain muutamilla ajan mahtiperheistä oli edellytyksiä tai edes halua. Louhisaari Museoviraston sivuilla
SARVILAHTISarvilahti, toinen suurvalta-ajan kartanolinnoista maassamme, on iältään parikymmentä vuotta nuorempi kuin Louhisaari. Yleishahmoltaan se muistuttaa paljon Louhisaarta, mutta Sarvilahtea on kuitenkin mahdollista pitää läheisemmin "normaaliin" karoliiniseen barokkiin liittyvänä. Sen rakennushistoriallista arviointia vaikeuttavat lisäksi vaurioitumiset sotaisissa oloissa 1700-luvulla sekä tulipalossa 1880, jolloin mm. rakennuksen vesikatto tuhoutui. Näin ollen ei enää ole mahdollista saada yhtä tarkkaa käsitystä sen alkuperäisestä ulkonäöstä kuin Louhisaaressa.
Sarvilahti oli vanhoja rälssimaita, joista jo 1600-luvun alussa Creutz-niminen suuraateliin kuulunut suku muodosti säterin. Epävarmaksi jääneen tiedon mukaan kartanolinnan rakennuttaminen olisi aloitettu jo 1630-luvulla mutta uskottavammalta tuntuu, että siihen ryhdyttiin vasta 1670-luvulla. Rakennuttaja oli valtaneuvos ,ja amiraali Lorentz Creutz vanhempi (kuollut 1676), mutta työ saatiin valmiiksi vasta hänen poikansa, vuorikollegion varapuheenjohtajana ja maaherrana tunnetun Lorentz Creutz nuoremman aikana; rakennus otettiin käyttöön 1683. Varsinaista suunnittelijaa ei Sarvilahdestakaan tunneta. Sen sijaan tiedetään rakennustyötä johtaneen muurarimestarin Achatius Gronebergin olleen syntyperältään ilmeisesti saksalainen , jolla oli ammattioikeudet Viipurissa. Samainen Groneberg hoiti myös mm. Porvoon kirkon korjaustyön 1673 - 75.
Nykyisessä asussaan Sarvilahden pihajulkisivu on ratkaistu periaatteessa samoin kuin Louhisaaren, kuitenkin sillä erotuksella että siinä, kuten kartanon muissakin julkisivuissa, on pilasterijäsentely. Pilasterit tosin saattavat olla arkkitehti Frans Sjöströmin 1880 -luvulla suunnittelemat. Herrgårdar i Finland -teoksessa julkaistun vanhan pohjapiirroskaavan perusteella saa sen käsityksen, että ikkuna-aukotus oli alun perin tasajakoinen siten, että ikkunoita pihajulkisivun kerroksissa oli kussakin vain kuusi, kuten eteläfasadissa yhä on laita. Pohjakerroksessa keskimmäisiä ikkunoita vastasivat oviaukot. Julkisivut ovat olleet ankaran symmetrisiä ja säterikattoa on kantanut konsolirakenteinen räystäslista. Tämä voidaan osapuilleen päätellä 1830- luvulta peräisin olevasta laveerauksesta.
Nykyään Sarvilahden piha on barokkikartanoille ominaiseen tapaan säännöllinen. Siihen kuuluu fondina oleva päärakennus ja kaksi vastakkain sijaitsevaa siipirakennusta, jotka kumpikin ovat yksikerroksisia. Täten siipirakennukset täällä, kuten Louhisaaressakin, korostavat päärakennuksen volyymihierarkiaa. Toinen sivurakennuksista paloi 1880 ja on sen jälkeen korvattu uudella, tuhoutuneen talon ulkonäköä noudattavalla rakennuksella. Läntinen siipirakennus sen sijaan on vanha, mahdollisesti jo 1600-luvun lopulta peräisin. Se on sikäli tärkeässä asemassa maamme barokkiajan arkkitehtuurissa, että siinä on ainoa maassamme alkuperäisenä säilynyt karoliinisen ajan säterikatto. Sarvilahden puistosta ei juuri ole tietoja 1700-lukua vanhemmalta ajalta. Mutta voi hyvin olettaa, että nykyinen, pääosin vasta 1800- ja 1900-luvun uudistuksissa erityisen elegantilla tavalla järjestetty kokonaisuus ainakin joiltakin osin nojautuisi suurvalta-ajan aikaisiin pyrkimyksiin.
|