RENESSANSSIN RAKENNUSTAIDE
TURUN LINNAN RENESSANSSI
Renessanssi, joka Suomen kannalta on paremminkin käsite kuin tyylisuunta, saapui tänne hitaasti, alkuun hajanaisesina ja harvakseltaan ilmaantuvina enteinä. Uuden ajan ajattelutapoja ja ihanteita, mm. yksilöllisyyden korostusta, alkoi näkyä jo 1480-luvulla kirkkomaalausten ja puuleikkausten aatelisvaakunoissa. Samoihin aikoihin ilmaantui Turun ja Hämeen linnaan sekä Olavinlinnaan kiveen hakattuja Sturen ja Tottin sukuvaakunoita. Mahtimiehiin oli tarttunut into esitellä aikaansaannoksiaan jälkimaailmalle.
Turun linnassa kannattaa panna merkille muutamia 1500-luvun toisella neljänneksellä tehtyjä muutoksia. Vuoden 1530 paikkeilla itätornin pääsisäänkäynnin yllä olevaan portinvartijan huoneeseen maalattiin sarja seinämaalauksia, joiden maalliset aiheet henkivät jo renessanssia. Maalauksia on säilynyt kolmella seinällä. Ne ovat alkuaan saattaneet kuulua osana kuvakertomukseen, samantapaiseen joka maalattiin noihin aikoihin Gripsholmin linnaan, mikä tosin tunnetaan nyttemmin vain jäljennöksistä. Kookkain Turun maalauksista on luultavasti Pavian taistelua vuodelta 1525 esittävä kuvaus. Kukkien ja lehtiköynnösten lomaan sijoitettu lemmenpari täyttää puolestaan tyhjäksi jääneen tilan keskiaikaisten kirkkomaalausten tapaan ja pohjautuu saksalaisen kaivertajan Barthel Behamin puupiirrokseen vuodelta 1521. Aseistettua kääpiötä ja yksinkertaisesti pukeutunutta, peiliin katsovaa miestä on pidetty yksinkertaistettuina versioina Sebastian Brantin satiirisesta, vuonna 1494 ilmestyneestä teoksesta Narrenscbiff. Tekijä on saattanut olla Ulf-niminen maalari, joka ainakin vuonna 1538 työskenteli linnassa.Turun linnan portinvartijan huoneen seinämaalaus on n. 1530. Lemmenparin aihe on todennäköisesti peräisin Barthel Behamin puupiirroksesta. Kasvidekoraatiosta päätellen varsinaisena esikuvana joko kokonaan tai osittain on ollut kudottu tapetti.
Samana vuonna korjattiin pohjoissiiven "nuorten herrain huone" muotoon, joka ennakoi uutta rakennustyyliä. Huoneessa oli myöhäiskeskiajalla muuratut holvit sekä linnanpihalle antava ikkuna. Nyt holvit purettiin ja korvattiin suoralla puukatolla. Samalla paksuihin ulkoseiniin puhkaistiin kolme ikkunaa sisäpuolisine komeroineen, yksi länsi- ja kaksi pohjoispuolelle. Aiemmin ikkunoita oli ollut vain sisäpihalle päin ja ulkomaailmalle oli käännetty selkä. Nyt tuo keskiaikainen sulkeutuneisuus murrettiin ensi kerran. Uusinta uutta oli myös holvien korvaaminen suoralla palkkikatolla.
1500-luvun puoliväliin saakka linnan yläkerroksiin oli enimmäkseen noustu linnanpihan puoleisia muureja myötäileviä puuportaita pitkin. Vuosina 1549 - 50 rakennettiin uusi nelikulmainen porrastorni linanpihan pohjoissiiven itätornin puoleiseen kulmaan. Rappuset nousevat ylös tornin neljää seinää myötäillen, ja niiden keskellä kohoaa tiilipilari, jonka reunasta porrasaskelmat lähtevät suorassa kulmassa. Kullakin kierroksella on neljä lepotasannetta. Portaat ovat alusta pitäen ulottuneet siiven ylimpään kerrokseen, joka toimi tuolloin ampumaparvena. Aiemmin porrastornin arveltiin jäljittelevän Vadstenan linnan vastaavaa torniratkaisua, mutta uusimpien ajoitustutkimusten perusteella esikuvia lienee haettava kauempaa, kenties Tanskasta, jossa vastaavia portaikkoja on rakennettu vuodesta I538. Italiassa syntynyt porrastyyppi oli levinnyt sinne Ranskan ja Alankomaiden kautta. Tukholman linnaan samantyyppinen siipiosaportaalikko rakennettiin 1543.
1530- ja 1540-luvun uudistustöitä ei Turun linnassa suoritettu kovinkaan suunnitelmallisesti. Kokonaissuunnitelma luotiin vasta 1556, kun Kustaa Vaasan toinen poika Juhana 18-vuotiaana nimitettiin Suomen herttuaksi. Juhana asui linnassa seitsemän vuotta, vuoteen 1563. Laajojen uudistustöiden ja hovin mukana tulleiden lukuisten uusien asioiden vuoksi katsotaankin usein juuri Juhanan tuoneen renessanssin Suomeen.
Vuoteen 1556 saakka päälinnan jakoi kahtia kolmekerroksinen muuri, joka kulki linnanpihan poikki ja siipiosien lävitse. Päälinnan itäpuoli oli siten koko keskiajan toiminut eräänlaisena esilinnana. Nyt muuri purettiin ja linnan kaksi puoliskoa yhdistettiin. Vasta nyt saatiin aikaan todellinen päälinna. Itätornin ulkopuolelle, aivan keskiaikaisen portin eteen, rakennettiin 1558 porraskamari. Jo aiemmin, 1400-luvulta lähtien, itäpuolella oli ollut pieni esilinna. Nyt ryhdyttiin rakentamaan uutta esilinnaa, mutta vasta ulkomuurit oli saatu valmiiksi, kun Juhana vangittiin 1563. Siipiosat valmistuivat vasta 1570- ja 1580-luvulla.
Päälinnan kuninkaansalin ja ison linnatuvan holvit purettiin ja korvattiin suorilla palkkikatoilla. Kuninkaansalista tuli Juhanan drabanttien (henkivartiosotureiden) linnatupa. Sivusiipien ampumakerrokset hävitettiin, sillä tykeistä oli tullut niin kookkaita, ettei niitä enää voinut käyttää muurinharjalta käsin, ja puolustustoimet siirrettiin maan tasalle. Ullakolle, ampumakerrosten tilalle, rakennettiin huoneistoja Juhanan hoviväkeä varten, suuria, tasakattoisia ja ulkoseinäikkunoilla varustettuja saleja.
Pohjoissiiven yläkerran uudesta huoneistosta tehtiin Juhanan hovin varsinainen oleskelutila. Se valmistui 1561. Seuraavana vuonna Juhana avioitui puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican kanssa, joka muutti herttuattaren huoneistoon. Eteläsiiven yläkertaan rakennettiin kaksi suurta salia juhlia ja pitoja varten. Niissä ei liene ollut kiinteitä kalusteita, vaan tarpeen mukaan seinille ripustettiin kudottuja tapetteja ja muita tekstiilejä.
Tietyt erikoiset ratkaisut kannattaa panna merkille. Pohjoisiiven kaikki huoneet sijaitsivat samassa tasossa ja ne olivat sisäpuolitse yhteydessä toinen toisiinsa. Tämä oli aivan uutta, sillä ennen linna oli koostunut erillisistä yksiköistä, joita ulkopuolelta yhdistivät kaiken sisäänsä sulkeva kehämuuri. Ratkaisun isä oli Kustaa Vaasa, joka vuonna 1547 oli tullut lausahtaneeksi, että Linköpingin linnan huoneet pitäisi rakentaa niin, että "voisi kulkea huoneesta toiseen koko talon pituudelta". Katot olivat suorat ja puusta tehdyt. Saksalaiset käsityöläiset ja koristeveistäjät paneloivat seinät runsaan kahden metrin korkeudelle, ja paneelien yläpuolelle ripustettiin kudottuja tapetteja. Ikkuna-aukot olivat hyvin suuria, alaltaan noin kolmeneliöisiä, ja niitä puhkottiin ulkomuureihin yhtä tiheästi kuin linnanpihankin puolelle. Näin keskiajan sulkeutuneisuus murrettiin lopullisesti. Esikuvia oli saatu Ruotsista, Tanskasta ja Alankomaista. Joskin ikkunoiden kokoon lienee vaikuttanut pääasiassa se, että lasin hankkiminen oli 1550-luvulla tullut taloudellisesti mahdolliseksi sen jälkeen kun Smoolantiin oli perustettu uusia lasitehtaita.
Toisaalta on syytä huomata, että Turun linnan rakentaminen, jota johti saksalainen rakennusmestari Jacob Richter, oli vielä monella tapaa myöhäiskeskiaikaisen muurariperinteen leimaamaa. Ulkoasun osalta uutta aikaa enteilivät vain siipiosien porrastetut päädyt, jotka hävitettiin 1779, sekä ikkuna-aukkojen koko. Ikkunoita ei kuitenkaan edes yritetty sommitella mihinkään järjestykseen. Seinämuuri käsitettiin edelleenkin yhtenäiseksi massaksi, johon sopi puhkaista reikä, mihin sellaista satuttiin tarvitsemaan. Huomattakoon myös, että sekä ikkuna-aukot että -komerot katettiin segmenttikaarin ja muuratuin holvein. Vasta vuonna 1585, kun Juhana III:ta odotettiin vierailulle linnaan, salien ikkunat muurattiin "nelikulmaisiksi".
Juhana-herttuan hovissa maamme aineellinen kulttuuri edistyi merkittävällä tavalla. Edellä mainittujen uudistusten lisäksi kehitettiin runsaasti muutakin uutta. Linnassa vierailevat aateliset saivat tutustua kaakeliuuniin, verhoihin, mattoihin, haarukoihin, vaunuihin ja muihin ihmeisiin. Riitta Pylkkänen on tutkinut pukumuodin muutoksia. Hänen mukaansa Suomen säätyläiset vielä 1500-luvun puolimaissa pukeutuivat vaatimattomasti yksivärisiin villavaatteisiin. Juhanan ja hänen seurueensa puvut olivat sekä kuosiltaan että materiaaleiltaan aivan toista luokkaa. Muotia olivat ennen muuta saksalaiset asut polvipituisine pussihousuineen ja lievetakkeineen. Juhanan vaatevarastoon kuului myös espanjalaiinen viitta. Tärkeimmät hovinaiset vaihtoivatkin kipin kapin villavaatteensa kalliisiin silkki- ja samettikankaisiin ja omaksuivat myös uudet leikkaukset.
LINNOITUKSET
Suomen tehtävänä oli turvata valtakunnan itäraja, ja Kustaa Vaasa poikineen koettikin uutterasti vahvistaa rajojen turvallisuutta. Jo 1530-luvulla tehtiin pieniä töitä itärajalla, kunnes 1540-luvulla rakentamiseen panostettiin hyvinkin voimallisesti. Työtä riitti aina vuosisadan loppuun. Keskeisenä lähtökohtana oli Kustaa Vaasan puolustussäädös vuodelta 1544, suuri yleissuunnitelma, jonka mukaan valtakunnan puolustus järjestäytyi paljolti Suomen linnojen muodostamien tukipisteiden varaan.
Ilmeisesti tämän suunnitelman pohjalta Kustaa Vaasa antoi 1547 käskyn vahvistaa Viipurin kaupunginmuureja kahdella pyöreällä puolustustornilla, ns. rondellilla. Niistä rakennettiin kuitenkin vain toinen, Viipurin ns. Pyöreä torni (I547-50, rakennusmestarina Hans von Bergen). Vastaavat muhkeat kulmatornit arviolta viisimetrisine seinämuureineen rakennettiin myöhemmin myös Kivennavalle ja Käkisalmelle. Niin ikään vanhemmat linnat vahvistettiin rondellein, Hämeen linna (1559 - 60), Olavinlinna (1560 - 65) ja Turun linna (1568 - 74).
Pyöreät tykkitornit olivat tavallaan viimeinen yritys suojautua kivimuurein tykistön yhä suurempaa tulivoimaa vastaan. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, ja sen oivalsi jo Kustaa Vaasa itse. Hämeen linnan ja Olavinlinnan rondellit rakensi Henrik von Cöllen, linnoitustaitoinen upseeri, jolla oli kokemusta myös muuraamisesta ja joka oli vuosina 1537 -45 rakentanut kuningasperheelle Gripsholmin linnan. Linnoitus oli vanhanaikainen jo valmistuessaan , mikä tietysti kismitti Kustaa Vaasaa. Hän kuvaili kirjeessään von Cöllenin toimintaa Suomessa, kuinka tämä "tuskin tiesi, millaista taitoa ja osaamista ajanmukainen rakentaminen vaatii, eikä hän varsinkaan ole selvillä siitä, minne linnoitukset ja kaupungit tulisi sijoittaa niin, että ne sopisivat nykyään käytettäville valtaville joukoille ja hankalasti käsiteltäville ampuma-aseille". Kun muuratut tornit olivat tehtävänsä tehneet, ainoa mahdollisuus oli rakentaa maavalleja. Uutta järjestelmää luotaessa Viipurin ratkaisut nousivat avainasemaan koko valtakunnan kannalta. 1400-luvun kaupunginmuurit eivät enää kyenneet tarjoamaan suojaa uusien tykkien tulivoimaa vastaan, ja 1560-luvulla ryhdyttiinkin kaupungin itäpuolelle rakentarnaan Italiasta saadun mallin mukaista eteenpäin työntyvää sarvilinnaa, johon kuului kaksi ulkonevaa bastionia. Pohjolan linnoitustaidossa sarvilinna merkitsi suurta edistysaskelta, ja italialaista järjestelmää oli sitä ennen kokeiltu vain kerran, 1540-luvun lopulla Upsalassa. Bastionit tekivät lopullisen läpimurtonsa 1580-luvulla, minkä jälkeen ne otettiin käyttöön kaikissa merkittävissä linnakkeissa. Työ oli ilmeisesti 1500-luvun mittavin rakennushanke Suomessa. Viipurin sarvilinnan lienee suunnitellut Anders Larsson eli Anders Maalari.
Viipurin lisäksi suuria linnoituksia perustettiin myös muualle. Melkoisia laajennustöitä tehtiin vuonna 1580 valloitettuun Käkisalmen linnaan, jonka suunnittelusta vastasi Italialainen "kenttärakennusmestari" Giovanni Battista Brezzilesi. Pohjoisemmaksi perustettiin 1607 Kajaanin nelikulmainen harmaakivilinna, jossa oli pyöreä tykkitorni molemmissa päissään. Tiettömiin erämaihin voitiin yhä rakentaa tyyliin, joka ydinalueilla edusti jo vanhaa tekniikkaa.
Viipurin linnoitus - myös itse linna mukaan lukien - sekä Turun linnan uudistustyöt olivat 1500-luvun kaksi mahtavaa valtiollista rakennushanketta. Molemmista voi tavallaan nähdä, että linnojen rakentaminen oli joutunut kriisiin. Asuminen ja puolustus olivat keskiajan alussa nivoutuneet linnoissa yhteen, ja siitä pitäen nämä kaksi tehtävää olivat eläneet kylki kyljessä linnan muurien sisällä, välistä jopa niin lähekkäin, että vahvimmat puolustustornit olivat myös edustavimpia asuintaloja. Mutta tykkien yhä vahvistuessa jouduttiin sekä asuin- että puolustustarpeisiin löytämään uusia ratkaisuja. 1500-luvulle päästyä nämä kaksi tehtävää olivat jo täysin erkaantuneet toisistaan. Keskiaikainen linna oli siten tehtävänsä tehnyt. Eteenpäin oli vain kaksi tietä. Toinen valittiin Viipurissa jossa uudesta sarvilinnasta tehtiin eteenpäin työntyvä puolustuslinja ilman yhteyttä takana asuvaan väestöön. Tämä ratkaisu johti itsenäisiin puolustuslinnakkeisiin. Turussa valittiin toinen tie , jossa linnan keskiaikaisten osien yläpuolisiin suuriin saleihin puhkottiin avaria ikkuna-aukkoja ajattelemattakaan puolustusta ja tykit siirrettiin alas maan tasolle. Hovielämä, kaunotaiteet ja oikeaoppinen arkkitehtuuri nousivat siten pääosaan. Tämä ratkaisu johti edelleen 1600- luvun kuninkaan- ja aatelislinnoihin, palatseihin ja monumentaaliarkkitehtuuriin.
I500-LUVUN AATELISLINNAT
1300-luvun lopulla kuningatar Margareeta kielsi aatelisilta kivilinnojen rakentamisen. Luultavasti kieltoa pääosin noudatettiinkin aina sen kumoamiseen saakka eli vuoteen 1483. Sen jälkeen kohosi joukoittain kivisiä aatelislinnoja niin Ruotsiin kuin Suomeenkin. Vieraillessaan Kastelholman linnassa 1556 Kustaa Vaasa kirjoitti, miten "monilla aatelismiehillä ei ole vain kauniita asuinkartanoita puurakennuksineen vaan myös kauniita kivitaloja, jotka on rakennettu linnojen tapaan ja koristeltu hienosti". Lausahdus oli kuvaava, sillä juuri 1500-luvulla Suomen aateliset rakensivat enemmän kivitaloja kuin milloinkaan ennen tai sen jälkeen. Ennen muuta Hornit ja Flemingit ahkeroivat kivitalojen rakentajina. Flemingit olivat jo 1400-luvun lopulla perustaneet Kuitian ja Sundholman kartanolinnat. Kuitiaan tehtiin kolme kerrosta sekä kellari. Kerrokset jaettiin tavallaan parituviksi siten, että saleja ja kamarelta tuli talon keskeltä kulkevan porraskäytävän molemmille puolille. Myös Suitiassa noudatettiin parituvan pohjakaavaa. Hornien Vuorentaka lienee rakennettu Halikkoon jo keskiajan lopulla. I550-luvulla Hornin suku rakennutti Kankaisen (n. 1550), Kiskon Haapaniemen (vuosisadan lopulla) ja Halikon Joensuun (valmistui 1572, tuhoutui 1690). Niihin vertautuu Wildemanin suvun Tiusterby Pernajassa (1500-luvun alkupuolelta, lisärakennus 1570-luvulta), Jacob Henrikinpoika Hästeskon Sjundby Siuntiossa (n. 1560), Nils Grabben Grabbacka (aloitettu 1400-luvun lopulla, laajennettu 1500-luvulla), Bertil livarinpoika Gröninjärppilä Taivassalossa (1570-luvulta), Henrik Simonssonin Karunan kartano (valmistui 1566), Hans Erikssonin Prinkkala (1500-luvun lopulla) sekä Boijen suvun Gennäsin kartano Pohjan pitäjässä. Todennäköisesti kaikki rakennukset ovat olleet harmaakiveä ja tiiltä on käytetty ainoastaan ikkunan- ja ovenpuitteissa sekä portaissa ja tulisijoissa. Tästä linkistä saat tietoa renessanssin rakennustaiteesta ja renessanssin tulosta Suomeen. Tästä linkistä pääset tutustumaan Sundholman kartanolinnaan ja Suitian kartanoon. Tästä voit tutustua Ympäristöhallinnon Kankaisten kartanon suojelupäätökseen. |
