KUVATAIDE
PROTESTANTTINEN KIRKKOSALIKirkkojen interiööreissä uskonpuhdistus tuli näkyviin vasta vähitellen, ei äkkinäisenä muutoksena, kuten monin paikoin muualla Euroopassa, jopa Tanskassa. Avoin kuvavihamielisyys oli meillä harvinaista, ja milloin sitä yleensä esiintyi, se kohdistui etupäässä pyhäinkuviin, ei kuviin sinänsä. Kuten on todettu, katolista irtaimistoa hävitettiin tai siirrettiin ullakoille lähinnä käytännön syistä tai sitten oltiin vain huolissaan kirkon taiteellisesta tasosta. Tärkein syy muutoksiin oli, ettei katolista tarpeistoa luterilaisessa kirkkosalissa enää tarvittu. Toiminnan uusina keskipisteinä olivat alttari, avoin kuori, saarnatuoli ja kasteallas. Aikaa myöten juuri alttari ja saarnatuoli nousivat pääosaan. Luterilaiseen jumalanpalvelukseen omaksuttiin katolisia piirteitä samalla kun tiettyjä asioita lisättiin ja korostettiin. Seurakunnallinen yhteisyys oli kaikki kaikessa: yhteislaulu, sakramenttien kuten kasteen ja ehtoollisen jakaminen, kirkollinen yhteistoiminta kaikkinensa. Välimatka seurakunnan ja alttaripalvelijoiden välillä kapeni. Sivukappeleiden yksityiset hartaudenharjoitukset lakkautettiin, ja saamasta tuli jumalanpalveluksessa yhä keskeisempi, lopulta suoranainen pääasia.
PROTESTANTTISEN KIRKON SEINÄMAALAUKSETKustaa Vaasan järjestämien takavarikointien jälkeen kirkoilla ei enää liiennyt varoja seinämaalauksiin. Kaiketi paljolti juuri sen vuoksi niiden merkitys myös väheni. Teologiselta kannalta maalaukset ja varsinkin kuvakertomukset olivat toki aina puolustettavissa, koska ne olivat valistavia. Manner-Euroopassa kuvaesitykset valjastettiinkin määrätietoisesti uskonpuhdistuksen käyttöön, etenkin kirjankuvitustyöt, jotka usein toimivat myös mallina maalareille. Jopa Luther kuvattiin lukuisiin puupiirroksiin ja muuhun grafiikkaan. Meilläkin hänen kuviaan esiintyy peräti kalkkimaalauksessa (Lemu).
Renessanssin kuvamaailmalle ominaisia humanistisia aiheita näyttää suomalaisissa seinämaalauksissa esiintyneen sangen vähän. Nauvon kirkossa on säilynyt joitakin 1600-luvun alun maalausfragmentteja, joista voi erottaa naishahmoja, luultavasti hyveiden ja paheiden personifikaatioita. Valitettavasti maalaukset ovat kuitenkin niin sirpaleisa, ettei aiheista saa kunnolla selvää.
1500-luvun omintakeisin maalaussarja on Isonkyrön kirkon (1300-luvulta) renessanssikoristelu, ainutkertainen maassamme ja merkittävä koko Skandinaviassa. Lähteiden mukaan rovasti Jacob Geet (Isonkyrön kirkkoherra 1550 - 86) maalautti kirkon omalla kustannuksellaan. Rovasti Jacobus Sigfridi Geet Nondalens oli, kuten nimestä voi päätellä, syntyisin Naantalista, ja hänen mainitaan olleen "rikas, komea, arvokas ja kuningas Eerik XIV oli häneen sangen mieltynyt"; myös "Kyrön suuriruhtinaaksi" häntä kutsuttiin. kirkossa esiintyy vuosiluku 1560, ja juuri niihin aikoihin maalaukset voidaan ajoittaa. jäljellä on hieman toista sataa maalausta, mutta alkuaan niitä on ollut enemmänkin, ja ilmeisesti niitä oli myös 1700-luvun alussa puretuissa holveissa. Kuvat sijoittuvat kolmeen kerrokseen ja kiertävät yksilaivaiseksi muunnetun kirkkosalin ympäri. Renessanssipiirteisiin kuuluvat kuvakenttiä rajaavat korinttilaiset pylväät sekä tekstien roomalaiset antikvakirjaimet (kirjapainotaidossa kesti yli 200 vuotta, ennen kuin antikva lopullisesti Yleistyi Ruotsi-Suomessa). Renessanssin vaikutusta voi erottaa myös hahmojen puvuissa ja kampauksissa. Emil Nervander ja hänen jälkeensä Riitta Pylkkänen ovat jäljittäneet Isonkyrön maalausten malleja. Pylkkänen viittaa mm. puuleikkaaja Hans Brosameriin, jonka 1544 valmistunutta Kärsimys-sarjaa oli käytetty Tukholmassa 1552 painetun rukouskirjan kuvituksena. Pylkkänen on esitellyt niinikään tekstiilisommitelmia, joista on lainattu aiheita. Isonkyrön kirkon maalarin tyyli on kansanomaista, miltei primitiivistä. Ilmeet ja eleet ovat kaavamaisia ja liikkeet jäykkiä. Väreistä on nykyisin vaikea sanoa mitään, sillä maalari näyttää käyttäneen kalkin kanssa yhteen sopimattomia aineita. Nykymuodossa maalauksia hallitsevat punaokra ja nokimusta, joskin värien jäännöksistä voi päätellä väriskaalan olleen rikkaampi. Seinät valkaistiin 1666 ja uudestaan 1700-luvun alussa. Vuonna 1885 kuvakirjo otettiin esiin mutta pakoin aika kovakouraisesti. Tuhoutumisprosessi tuntuu jatkuvan yhä. Tosin se mikä haalistuu lienee jo haalistunut, mutta verrattaessa kuvien nykyistä kuntoa vanhempiin valokuviin näyttää siltä, että maalausten pigmentti karisee - kohtalo joka valitettavasti on kohdannut myös muita esiin kuorittuja maalauksia. Määränsä ja laajuutensa puolesta Isonkyrön maalaukset vetävät vertoja maamme mittavimmille katolisille kuvasarjoille, jotka ovat Lohjan ja Hattulan kirkoissa. Niiden tavoin myös Isonkyrön maalauksia säätelee punnittu kokonaisnäkemys, arvatenkin rovasti Geetin luoma kuvaohjelma. Ylimpien kerroksen aiheet ovat Vanhasta testamentista ja kuvittavat Luomiskertomusta, Paratiisista karkotusta sekä Mooseksen ja Joosefin tarinaa. Toinen rivi kuvaa Uuden testamentin tapahtumia Marian ilmestyksestä Kristuksen taivaaseenastumiseen. Alinna on tiettyjen juhlapyhien saarnateksteihin liittyviä tekstikuvituksia alkaen uudesta vuodesta (ympärileikkauksesta) ja päättyen kolminaisuudenpäivän jälkeiseen sunnuntaihin (kertomukseen laupiaasta samarialaisesta). Koko kirkkovuosi ei siis ole mahtunut mukaan. Kuvaohjelma osoittaa jälleen, miten merkittävässä asemassa saarna oli protestanttisessa hurskaudessa. Rovasti Geetin aikaansaannokset eivät näytä saaneen jatkajia, ja Isonkyrön mittava maalaustyö jäikin 1500-luvun taiteessa ainoaksi lajissaan. Siitä, samoin kuin taiteen yleisestä asemasta tuon ajan Suomessa, on pääteltävissä, että Isonkyrön maalari oli ulkomaalainen tai ei ainakaan syntyperäinen suomalainen.
|