JOHDANTOSuomen taiteen kulta-ajaksi nimitetty jakso, 1800-luvun kolme viimeistä vuosikymmentä tai laajemmin käsitettynä koko vuosisadan jälkipuolisko aina 1910-luvulle saakka, oli kiihkeää kansallisen omakuvan etsimisen ja löytämisen aikaa. Se oli legendaarista Maamme-laulun, Maamme-kirjan ja Finlandiahymnin viattoman innostuksen huumaa. Kultakausi-nimitys on vakiintunut kuvataiteessamme tarkoittamaan kehitystä, joka kulminoituu Albert Edelfeltiin ja Akseli GaII6n-Kallelaan. Kultakausille on tyypillistd, että yhteydet eri taidelajien kesken ovat läheiset ja hedelmalliset. Näin oli Suomessakin; varsinkin kuvataiteen ja säveltaiteen edustajat olivat vilkkaassa kosketuksessa toisiinsa. Ajatellaanpa vaikka Sibeliuksen, Järnefeltien, Halosten tai Aino Acktén ystävyys- ja perhesuhteita.
Yhtenäisen korkeatasoisen kultakauden käsite on tietenkin illuusio, niin kuin yleensäkin tällaiset aikakausien nimikkeet, jotka luovat mielikuvan orgaanisesta kasvusta: selviönä edellytetään, että on ollut olemassa " nuppu ", " kukoistus "ja " lakastuminen " eli uranuurtajat, huippunimet ja taantumavaiheen taiteilijat. Lähempää tarkastellessa huomaa, että tällaiset myöhemmän ajan perspektiivisä syntyneet leimaukset ovat jälkiviisautta ja asioiden yksinkertaistamista.
Suomen kultakauteen mahtuu toisilleen aivan vastakkaisiakin virtauksia. Karkeasti voitaisiin jakson eri vuosikymmeniä luonnehtia seuraavasti: 1850-luku oli taide-elämän jiärjestaytymisen ja biedermeierajan idyllisen pikkutarkan realismin aikaa, 1860-luku oli Düsseldorfin koulukunnan valtakautta dramaattisine maisemalavastuksineen, 1870-luku oli historiamaalauksen ja ihanteellisen kansankuvauksen vuosikymmen, 1880-luku oli ulkoilmamaalauksen, pariisilaisvaikutteiden, sosiaalisten epäkohtien esiintuomisen, valokuvarealismin ja naturalismin vuosikymmen ja vihdoin 1890-luku oli sisäänpäinkääntyneisyyden, lyyrisyyden, kansallisromantiikan, symbolismin, yksilöllisyyden, okkultismin ja poliittisten haaveiden valta-aikaa - Gallen-Kallelan kansallisromanttinen Kalevala-taide jatkui vield kauan vuosisadan vaihteen jäkeenkin, samoin mm. Pekka Halosen, Juho Rissasen, Eero Järnefeltin ja Helena Schjerfbeckin yhd pelkistyneempään ja sisäistyneempään ilmaisuun pyrkivät työt. Nuorempi taiteilijapolvi, mm. Magnus Enckell, Vilho Sjöström ja Vemer Thomé, ehti vielä varhaisemmilla töillään liittyä kultakauden loppuvaiheeseen, vaikka pääosa heidän tuotannostaan kuuluukin jo 1900-luvun tyylimurrosten taidehistoriaan.
Vasta 1840-50 -luvuilla taide vapautui Suomessa puhtaista kiäytännön tarpeista - ilmiö joka oli tapahtunut Italiassa jo renessanssin aikana 400 vuotta aikaisemmin. Käsityöläismaalauksen perinne - pelkkien muotokuvien, alttaritaulujen ja koristemaalauksen tekeminen - väistyi ja sijalle tuli esteettinen ja aatteellinen tarve, joista jälkimmäinen oli pitkään hallitsevassa asemassa.
Taideinstituutio - taiteilijoiden koulutus, näyttelyt, museotoiminta, sanomalehtikritiikki - on Suomessa yhteiskunnan korkeiden virkamiesten, yliopistomiesten ja kauppiaiden alullepanemaa. Runoilija-taidepoliitikko Fredrik Cygnaeus ja kirjailija-historioitsija Sakari Topelius olivat alkuaikojen kantavia voimia. Heidan idealistisetjohtoajatuksensa Suomen kansan yhtendisyydestiija sankarillisesta menneisyydestä puhalsivat hengen alkutaipaleelle.
|
