KESKIAJAN KUVANVEISTOSTA
Silloin kun Suomessa puhutaan keskiajan taiteesta yleensä, käsite vaistomaisesti liitetään puunveistoon. Säilyneet kalkkimaalaukset ovat harvalukuisia ja lasimaalaukset eivät ole jättäneet itsestään juuri mitään jälkiä. Yksittäisiä veistettyjä figuureita ja alttarikaappeja sen sijaan on yhteensä säilynyt yli 800, mikä on suuri määrä, kun muistetaan minkälaista hävitystä kirkot ovat joutuneet kokemaan niin tulipalojen, sodan käynnin kuin tahallisen vandalisminkin takia. Etenkään kirkkojen puuveistosten osalta ei uskonpuhdistuksen jälkeinen kuvain hävittäminen liene ollut niin laajaa kuin yleisesti uskotaan. Kuten kalkkimaalaustenkin osalta uskonpuhdistajat Ruotsi-Suomessa hyväksyivät yleensä Raamatun aiheisiin perustuvat kuvat. Kansan vastahakoisuus luopua näistä pyhistä, onnea tuottavista, veistoksista on myös ollut huomioon otettava tekijä. Voimme kuitenkin havaita, että jäljellä on murto-osa alkuperäisestä veistosmäärästä. Asiaan kuulumattomina on sen sijaan varmaan useimmiten poistettu veistokset, jotka eivät liittyneet raamatullisiin aiheisiin.
PUUVEISTOKSET
Katoliselta ajalta säästyneet veistoksemme ovat pääosin puuta. C. A. Nordman on luetteloinut 830 veistosta ja veistosryhmää, joista muutamia on sittemmin palanut tai hävinnyt. Tiheimmin puuveistoksia esiintyy Varsinais-Suomessa (330), Hämeessä (runsaat 180) ja pienellä Ahvenanmaalla (44). Vain näiltä alueilta tunnetaan 1200-luvun veistoksia. Varsin paljon veistoksia (n. 90) on myös Satakunnassa. Uudellamaalla taas on niukasti (65), samoin laajalla Pohjanmaalla (85). Savosta tunnetaan kaksi, Karjalasta vain yksi. Kansallismuseossa Helsingissä on lisäksi 25 puuveistosta, joiden vaiheista ei ole tarkempaa tietoa. Vaikka jäljellä on vain murto-osa alkuperäisestä määrästä, luvut kertonevat jotain eri maakuntiemme vauraudesta a kirkollisten olojen vakiintuneisuudesta.
Puuveistokset ovat harvoin korkeudeltaan yli 180 cm; toisinaan ne ovat hyvinkin pieniä. Niitä säilytettiin alttarin yhteydessä olevissa kaapeissa, joko kutakin omassaan tai useita yhdessä. jo 1200-IUVUI]a pyhimyskaappeihin muotoiltiin korkokuvia, draamallisia esityksiä pyhimysten toiminnasta. I400-luvun reliefeistä itse pyhimys saatettiin jättää poiskin, ja kaapissa kuvattiin pelkästään esim. Kristuksen kärsimyshistoriaa. Useimmiten puuveistokset olivat onttoja. Siten estettiin niiden halkeilu ja niistä saatiin kevyempiä, lisäksi ontto sisusta saattoi etenkin alkuaikoina ja toisinaan vielä 1400luvullakin tarjota kätköpaikan kuvan esittämän pyhimyksen pyhäinjäännöksille. Selkäpuolen aukko suljettiin selkälaudalla tai sitten avoimeksi koverrettu selkä käännettiin pyhimyskaapin takaseinää vasten. Pienet veistokset sekä ohuet korkokuvat olivat luonnollisesti täyspuisia. Veistoksen puukuori saattoi olla hyvinkin ohut ja se maalattiin aina. Väliin se päällystettiin pellavakankaalla, jotta liitupohja ja maali tarttuisivat paremmin. Puuveistosten maalaaminen oli haastavaa puuhaa ja se tehtiin taulujen tapaan liima-, tempera- tai öljyväreillä, posket punattiin ja ohuet suonet kuullotettiin ihon alle. Kultaa käytettiin viljalti. Keskieurooppalaisten lähteiden mukaan maalarille maksettiinkin paremmin kuin puuveistäjille. Materiaali on usein hyvä nyrkkisääntö arvioitaessa veistoksen alkuperämaata. Koivu ja mänty viittaavat kotimaiseen tai ruotsalaiseen valmistukseen - usein näistä puulaaduista tehdyt veistokset ovat myös varsin kömpelöitä. Tammea suosittiin kaikkialla, missä puuveistoksia yleensä tehtiin. Lehmus, pähkinäpuu ja pyökki viittaavat ulkomaiseen alkuperään. 1200-luvun keskivaiheilta hallitsevat eteläruotsalaiset veistostyypit. 1290-luvulta 1300-luvun puoliväliin omaksuttiin vaikutteita Gotlannista, mutta jo noin vuonna 1300 ilmaantui ensimmäinen kiistatta uplantilainen teos (Vehmaan krusifiksi). Pohjois-Saksan kaupunkien, Danzigin, Hampurin ja ennen muuta Lyypekin, merkitys kasvoi I300-luvulla, ja ne hallitsivatkin täysin vuosisadan loppupuolta, paljolti vielä 1400-lukualdn. Vuoden I441 jälkeen sai jalansijaa flanderilainen kuvanveisto.
Sen tunnistaa usein ammattikuntien leimoista, Antwerpenin kädestä tai Brysselin vasarasta.
KORPPOON MADONNA
Maamme keskiaikaisen puuveistotaiteen aloittaa Korppoosta Turun saaristosta löydetty romaaninen madonna, joka tyylihistoriallisesti ajoittuu noin vuoteen 1200.Kapea frontaaliasennossa istuva, ikään kuin tuoliinsa puristunut naisfiguuri symmetrisesti laskostettuine hameineen, kauluksen jalokivijäljitelmineen ja lyhyine, voimakkaasti alaspäin viettävine reisineen muistuttaa 1100-luvun lopun reininmaalaisia madonnahahmoja.
VANAJAN KRUSIFIKSI
Niin ikään Hämeen Vanajasta on löytynyt vaurioitunut krusifiksi. Ristiinnaulitulla on kruunu päässään ja lanteillaan pitkä lannevaate jalat on alkuaan kiinnitetty ristiin kumpikin omalla naulallaan. Niinpä teosta ei voine ajoittaa vuoden 1260 jälkeiseen aikaan. Se lienee pohjoismaista tekoa, sillä materiaali on koivua<
RUSKON PYHÄ OLAVI
Taiteelliselta kannalta tärkeimpiä 1200-luvun veistoksia on Ruskosta, Turun läheltä löytynyt seisova Pyhä Olavi, gotlantilaisenVäten mestarin työpajan pääteos. Norjan pyhimyskuningas tallaa siinä molemmin jaloin murhaajaansa. Kärpännahoin reunustettu viitta laskeutuu huomattavan raskaana harteilta, hieman epäsymmetrisesti käsien liikkeitä myötäillen. 1200-luvun loppupuolen kuningasasuun pukeutunut hahmo edustaa gotlantilaista varhaisgotiikkaa. Olavin kansansuosiota todistavat sydänkeskiajan toistakymmentä istuvaa Olavi-hahmoa, joskin Ruskon Olavi on ainoa seisova.
LEMLANNIN JA NOUSIAISTEN MADONNAT
1300-luvun alussa esiintyy jo gotlantilaista täysgotiikkaa. Merkittävimpiä ovat Lemlannin ja Nousiaisten madonnat, joita täydentää koko joukko istuvia madonnahahmoja. Täysgoottilaiset piirteet näkyvät yksityiskohdissa, kuten tavassa kuvata silmät siten, että yläluomet työntyvät alaluomia selvästi ulommaksi, niin että katse profiilista näyttää luodun alas. Näin pyhimys ikään kuin vastaa katseellaan eteensä polvistuneen rukoilijan katseeseen. Erityisen selvästi tuo piirre näkyy Lemlannin madonnassa.
LIEDON MESTARI
1300-luvun alussa veistosten määrä kasvoi huomattavasti. Tuolloin toimi myös mestari, joka teki niin paljon työtä Suomessa, että häntä voi jo pitää suomalaisena: ns. Liedon mestari, kuten Nordman on häntä kutsunut Turun läheltä Liedosta löytyneen istuvan madonnan sekä muutamien muiden pyhimyskuvien perusteella. Liedon mestarin gotlantilaisvaikutteinen, tävsgoottilainen tyyli on erinomaisen herkkää. Kasvojen hieman vinot silmät ovat sirrillään, hymy on stereotyyppinen, huulet suipistuvat "nokkamaisesti", hahmoilla on suuri pää ja vaatteiden laskokset on uurrettu syvään. Tarkemmin katsottuna (Katri Vuola, 1997) lienee kuitenkin syytä puhua paremminkin tekijäryhmästä kuin yhdestä ainoasta Mestarista, sillä kaikki Liedon mestarin nimiin kirjatut teokset eivät voi olla saman tekijän käsialaa. Liedon, mestarin tyylipiirteitä voi erottaa Raision, Perniön, Vanajan ja Hattulan seisovista neitsyistä, Nousiaisten Ja Raision seisovasta Kristus-hahmoista, Nousiaisten ja Taivassalon pyhimyskuvista ja lukuisista krusifikseista, ennen muuta Marttilan kirkon triumfikrusifiksista, jossa Kristuksen ruumiiseen puhkeaa yltyleensä verirypäleitä, siis kaiken kaikkiaan 16 teoksesta, joista kuitenkin pari on myöhemmin tuhoutunut. Liedon mestari työtovereineen veisti figuurinsa tammesta, hongasta tai koivusta ja toimi noin 1325-50.
SUNDIN KIRKON PYHÄ PAAVALIKaksi Sundin apostolia, luonnollisen kokoiset Paavali ja Johannes, ovat nykyisin Turun maakuntamuseossa. Molemmilla on tyylitelty, hieman vääntynyt ruumiinasento; hienosti ja voimakkaasti veistetty pää työntyy hiukan esiin. Luonteenkuvaus on syvälle porautuvan väkevää jollaista keskiajan veistoksissa harvoin tapaa. Hahmot muistuttavat Mindenin Grabow-alttarin apostoleita (Hampuri, Taidehalli), joiden tekijäksi on mainittu mestari Bertram. On joskus arveltu, että myös Sundin apostolit ovat mestari Bertramin käsialaa. Ei kuitenkaan tiedetä, oliko Bertram lainkaan veistäjä. Ainoastaan 1375 valmistuneen Grabow-alttarin maalaukset voidaan varmasti kirjata hänen nimiinsä. Sundin apostolit ovat Grabow-alttarin hahmoja kookkaampia ja niitäkin korkeatasoisempia. Ajoitus vuodelle 1370 lienee sopivin
POHJAN KIRKON PIETÁ
Vuoden 1400 paikkeilla yleistyi Pietá-aihe. Tavoitteena oli herättää katsojassa tunteita, jotka puolestaan houkuttaisivat erityisesti maallikoita mietiskelemään. Pietá on kulttikuva Jeesuksen ruumista sylissään pitelevästä Mariasta. Evankeliumeissa ei kyseisestä kohtauksesta ole mainintaa, ja se ilmaantuikin kirjallisuuteen varsin myöhään. Vasta 1200-luvulla.
APOKALYPTINEN MADONNAKuvia aurinkoon pukeutuneesta ja kuu jalkojensa alla esiintyvästä Mariasta ei juuri tehty ennen 1400-lukua, vaikka aihe on peräisin Johanneksen ilmestyksestä. Jo esikristillisten legendojen mukaan Tiburin sibylla esitteli näyn keisari Augustukselle Kristuksen syntymän aikoihin. Tunnetuin suomalainen esimerkki on Uudenkaupungin kadonneesta alttarikaapista oleva reliefi (nykyisin Kansallismuseossa). Noin vuodelle I430 ajoitettua teosta pidetään perustellusti tallinnalaisen Marquard Hassen työpajan tekemänä. Kasvojen ihonväri kuvastuu kauniisti melko hyvin säilynyttä mustaa ja kultaista polykromiaa vasten. Paavi Sikstus IV lupasi 1470-luvulla 11000 vuoden aneet sille, joka Marian kuvan edessä aurinkoon pukeutuneena lukisi Marian rukouksen. Sixten Ringbom on huomauttanut, että vaikka paavin lupausta ei kyetä osoittamaan todeksi, aikalaiset joka tapauksessa uskoivat hänen sellaista luvanneen. Tuo usko liittyy monista myöhäiskeskiajan puuleikkausten teksteistä ja kuvista, esim. kadonneesta mutta Boëtius Mureniuksen jäljennöksenä tunnetusta Saltvikin Arma Christi-seinämaalausten alla olleesta tekstistä. Siinä luvataan rukouksen lukijalle 20006:n päivän aneet.
TURUN TUOMIOKIRKON PORVARIMUOTOKUVATurun tuomiokirkossa on muutamia melko korkeatasoisia veistoksia 1400-luvun lopulta. Monet tutkijat pitävät muuatta tyyliltään varsin realistista porvarimuotokuvaa (?) joka todennäköisesti on isomman veistoksen osa ja lyypekkiläisen koulukunnan käsialaa vuosilta 1480-1500 - Pohjois-Euroopan renessanssin merkittävimmän kuvanveistäjän, lyypekkiläisen Bernt Notken eli Notken Lyypekkiläisen (n. 1440-1509) työnä. Bernt Notken teosten arvoitusta ei ole vielä läheskään ratkaistu,ja vain kolme teosta voidaan varmasti kirjata hänen työpajansa nimiin: Århusissa ja Tallinnassa olevat alttaritaulut sekä Lyypekin Marian kirkon Mariaa ja Johannesta esittävä triumfikrusifiksi. Bernt Notken nimiin on tosin ollut taipumus liittää kaikki 1400luvun lopun vähänkin merkittävämmät pohjoiseurooppalaiset veistokset. Ei siis ole varmaa, kenen käsialaa Turun tuomiokirkon miehenpää lopulta on.
KRISTUKSEN RUUMIS
Turun tuomiokirkon luonnollisen kokoinen Kristuksen ruumis edustaa kirkkoihimme vuoden 1500 paikkeilla kotiutunutta uutta kulttikuva tyyppiä. Jeesus-figuuria säilytettiin makuulta hautaa kuvastavassa laatikossa ja käytettiin liturgisissa näytelmissä. Tavoitteena oli havainnollistaa kuvaelmin kirkkovuoden tärkeimpiä tapahtumia: joulua, pääsiäistä ja Kristuksen taivaaseenastumista. Näytelmässä oli mukana pappi tai useampiakin sekä tarvittaessa maallikoista koostuva kuoro. Kristusta ei kenenkään sopinut esittää, joten hänet korvattiin veistoksella. Tuomiokirkon Kristus-hahmossa on yhä jälkiä tämäntapaisesta käytöstä: tutkimuksessa I997 (konservaattori Peter Tängeberg, toht. Åsa Ringbom ja allekirjoittanut) kävi ilmi, että hahmo on maalattu vuoroin harmaansiniseksi ja silmät kiinni, vuoroin vaaleanpunaiseksi ja silmät auki. Kantapäiden kuluneisuudesta ja selkäpuolella olevista köysipidikkeistä päätellen se on pääsiäisaamuna voitu nostaa ylös haudasta sekä helluntaina ylös ilmaan. Kaksi tuomiokirkon klerestoriossa lähinnä lehteriseinää ollutta, nyttemmin kiinni muurattua oviaukkoa ovat johtaneet keskilaivan yli johtavalle sillalle, jolta käsin köysiä on voitu käsitellä. Turun figuurille kuulunut kirstu puuttuu, mutta Korppoosta tunnetaan Kristuksen ruumis säilyneine kirstuineen. Åsa Ringbom on todennut (meneillään olevassa tutkimuksessaan), että Lyypekissä 1488 Turun hiippakuntaa varten painettuun Missale aboenseen sisältyy lauluja ja näyttämöohjeita liturgisia draamoja, mm. taivaaseenastumiskohtausta varten. Näytelmiä ei ole esitetty ainoastaan tuomiokirkossa vaan myös pitäjänkirkoissa, kuten Korppoon Kristuksen ruumis ja monien muiden kirkkojen seisovat Kristukset osoittavat.
MAALATUT ALTTARIKAAPIT
Hyvin säilyneitä maalattuja alttarikaappeja ei maassamme ole monta. Ne ovat lisäksi myöhäisiä, valmistettu vuoden 1400 jälkeen. Maalattuihin tauluihin liitettiin Yleensä maalattuja veistosfiguureja, kuten näkyy Suomen kansallismuseossa säilytettävästä Kalannin alttarikaapista, joka edustaa korkeinta kansainvälistä tasoa.
KALANNIN ALTARIKAAPPIMunatemperalla maalatussa tammikaapissa on kahdet pariovet. Kun Ulompi ovipari avataan, tulee esiin kahdeksan pyhän Barbaran legendasta kertovaa maalausta. Sisäoviparin takana on keskellä suuri reliefi, jonka aiheena on Marian kuolema ja hänen kruunauksensa taivaassa, sekä ympärillä vielä Marian elämästä kertovat rellefit. Aiheita saatiin enimmäkseen keskiaikaisista Maria-legendoista. Barbara-kaapin tekijäksi on mainittu mestari Francke (n.1380 - n.1430), hampurilainen dominikaanimunkki, joka oli ns. "suloisen tyylin" etevimpiä edustajia Euroopassa. Entisöitäessä kaappia Hampurin taidehallissa 1922-25 todettiin, että se on maalattu samoilla temperaväreillä ja on saman tekijän työtä kuin alttarikaappi, joka säilyneen sopimuskirjan mukaan on tilattu Mestari Franckelta 1424. Siten mestarin henkilöllisyys varmistui, joskin asian oli esittänyt jo K. K. Meinander 1908. Vuonna 1969 alttarikaappi restauroitiin uudestaan Hampurissa. Barbara-kaappi ajoitetaan noin vuoteen i4i0. jotkut uskovat sen olevan alkuaan tilattu Turun tuomiokirkkoon, jonne Maunu Tavast perusti Barbaran alttarin vuonna 1412. 1800-luvulla Kalannissa kerrottiin, että kaappi löytyi ajelehtimasta meressä.
KIVIVEISTOKSET
Suomen kirkoissa ei juuri esiinny kiviveistoksia. Gotlannissa 1200-luvulla kalkkikivestä tehtyihin kastealtaisiin ei ole kuvattu ihmishahmoja eikä ornamenttejakaan. Ainoastaan Liedosta läheltä tunnetaan romaaninen kastemalja, jonka jalkaan on veistetty neljä päätä. Vuonna 1978 todettiin, että Turun tuomiokirkon kastemalja on peruskallion kalkkikiveä, joka saattaa olla peräisin Kemiöstä (prof. Nils Edelmanin suullinen tiedonanto). Se todistaisi, että Suomessakin on valmistettu kastemaljoja. Varsinaiset kiviveistokset puuttuvat kirkoistamme miltei tyystin. Jomalan kirkossa Ahvenanmaalla on kaksi primitiivistä kalkkikivikoristetta, joiden alkuperästä ei ole tietoa; myös ajoitus on epävarma, joskin teosten samankaltaisuus Finströmin muinaisnaamion kanssa viittaisi 1200-luvun puoliväliin. Turun tuomiokirkon sakaristossa on miehen kasvokuvin varustettu virolaisvalmisteinen konsoli. Laitilasta on peräisin päätön hiekkakivipyhimys. 1300-luvun loppupuolen kalkkikivestä veistetyt viiniköynnökset koristavat Turun tuomiokirkon pohjoisportaalla, joka on siirretty paikalleen noin vuonna 1500. Kuten vuosisadan verran nuorempi Naantalin (ks. edellä) kalkkikiviportaali, tuomiokirkonkin portaali saattaa olla tallinnalaista tekoa. Hattulassa, Huittisissa, Korppoossa, Nauvossa ja muuallakin on kasvokuviin kiviornamenttien sijasta käytetty keramiikkatiiltä.
IHMISPÄÄN MUOTOINEN KONSOLI TURUN TUOMIOKIRKOSSA
Turun tuomiokirkon sakaristoon valmistuivat noin 1290 Suomen ensimmäiset tiiliholvaukset. Tällöin ristiholveja kannattava keskipilari sai miehen kasvoja esittävän koristekonsolin. Se jäi tuomiokirkon ainoaksi figuratiiviseksi koristeveistokseksi. Karkeapiirteisessä ilmauksellisuudessaan miehen talonpoikaiset kasvot liittyvät edellisen vuosisadan romaaniseen taiteeseen. Kasvot ovat litteät, leuka jykevä, suu poikittainen viiva, nenä matala ja leveä, silmät avoimet ja tuijottavat. Koristenaamioilla on pitkä historia. Kristilliseen taiteeseen ne tulivat antiikista varhaiskristillisten sarkofagien välityksellä. Kirjamaalauksessa naamioita käytettiin alkukirjainten somistuksena ja reunakuvina, ja tätä kautta ne päätyivät romaanisen taiteen suosimaksi koristeaiheeksi. 1100-luvun skandinaavisen kivenveistotaiteen jäljiltä kasvoja on kirkkojen fasadeissa ja interiööreissä. Ne kuuluvat Kriiseihin ja koristavat pylväiden kapiteeleja, konsoleita, kastealtaita ym. Kuvausyhteyden mukaan kasvot merkitsevät eri asioita. Yksittäisinä naamiot esittävät joskus demonia, joskus kirottua sielua ja usein helvetin nielua. Tuomiokirkon konsoli ei kuulu tähän ryhmään, mutta epäilemättä miehen kuuntelevilla kasvoilla on ollut oma vertauskuvallinen merkityksensä. Konsoli sijaitsee sakaristossa, joka pyhitettynä tilana oli varattu pappien käyttöön ja kirkon kalleuksien säilytyspaikaksi. Kuva ei ollut demokraattisesti kaikkien nähtävissä. Seurakuntalaiselle se on vain valahtanut avoimesta ovesta. Vakavien kasvojen koristeaiheelle löytyy kirjallinen impulssi 800-luvulla eläneen benediktiiniläisoppineen Rabanus Mauruksen kirjoituksista. Hänen pääteostaan De Universo kopioitiin 1000-luvulla, kun benediktiinimunkit luostareissaan loivat romaanisen taiteen kieliopin. Rabanus Maurus käyttää teoksessaan kirkon arkkitehtuuria kristillisenä vertauskuvana. Sama yhdistymisen ilme, joka on nähtävissä arkkitehtonisten osien välillä kapiteelissa jonka hän johti sanasta caput 'pää' on ihmisen koettavissa hengellisesti saarnan uskollisessa kuuntelussa ja tottelussa.
|