SUUNTANA KARJALAKulta-ajalla kuvataidetta hallitsi voittoisa fennomania, jonka vahvistunut asema korosti Kalevalan merkitystä. Tälle suomenmieliselle taiteelle Kalevalan syntysija, Karjala, näyttäytyi tärkränä.
Edelfelt tavallaan onnistui pyrkimyksissään, mutta tuli samalla myös tien päähän. Romanttista maalausta oli vaikea toteuttaa "positivismin" asein. Bertel Hintze on kuvannut Kristus ja Mataleena -teoksen pulmaa "sovittamattomaksi vastakohtaisuudeksi ulkonaisen todellisuuden asiallisen esittämisen ja tunnemaailman subjektiivisen henkevöityneen tulkinnan välillä".
Hintzen näkemyksen mukaan yleensäkin taiteilijat, jotka koettivat uudistaa uskonnollista maalausta naturalistisessa hengessä, törmäsivät suuriin vaikeuksiin. Eikä kysymys ollut ainoastaan maalaustaiteen ongelmista, sillä myös kuvanveistäjät kokivat saman, tiedostaen tai huomaamattaan. Esimerkiksi Vallgrenin Kristusta kuvaavan veistoksen yksityiskohtainen naturalismi ja sentimentaalinen sisältö synnyttivät makeilevan ulkokohtaisen tuloksen. Ajan makua tällaiset teokset kyllä usein tyydyttivät, kuten ilmenee pariisilaistuneen Vallgrenin vuoden 1889 maailmannäyttelyssä saamasta kultamitalista.
Henkistynyt naturalismi ei lopultakaan menestynyt. Estlander tosin jaksoi vielä 1903 varoitella, ettei todellisuuskuvauksen opetuksia pitänyt heittää hukkaan, vaikka tietysti myös jalo "ihanne" piti yksin tein pelastaa. Kuvataiteemme organisaattorien nestori oli jo auttamattomasti myöhässä aatteineen.
Ei tietysti pidä unohtaa, että monet kuvanveistäjät Sjöstrandista Takaseen olivat lumoutuneet Aino-teemasta ja hahmotelleet omat tulkintansa traagisen neidon hahmosta . Kalevala-aiheinen taide oli kuitenkin jatkuvasti tuottanut pettymyksiä, vaikka kansalliseepoksemme ja sen juurien tuntemus olikin huimasti lisääntynyt 1870-luvulta lähtien. Realismin vuosikymmenellä kansallinen mytologia ei oikein ottanut tulta nuoressa kulttuuriväessä. Innotonta suhtautumista kuvastanee Juhani Ahon lausahdus: "- - eikä minulla ole koskaan ollut kylliksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten Venäjän - Karjalaan tai Lappiin tai Viroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansatieteellisiä riepuja ja rättejä penkomaan" (1886).
Gallénin asenne oli kuitenkin toinen. Hän tutki vuosikausia kalevalaisia aiheita, ja esimerkiksi Aino-taulun keskiosan aihelman taiteilija luonnosteli ensi kerran jo 1885. Suomeen koskematonta eksotiikkaa hakemaan tullut ruotsalainen kreivi Louis Sparre kuvasi Gall6nin luonnostelmia sanalla "ilmestys".
Nuorsuomalaisten perustama Päivälehti teki parhaansa aktivoidakseen kulttuurielämää. Kirjoittaessaan 1890 Karjalasta ja sen taiteellisesta ohjelmasta lehti muotoili selväpiirteisen ohjelman taiteemme karelianismille (nimitys on tosin vuosikymmeniä myöhempi, Yrjö Hirnin keksimä). Päivälehti hiukan liioitteli todetessaan, ettei meillä vielä kukaan ollut toden teolla ulottanut taiteellisia tutkimusretkiään Karjalaan, mutta ehkä asian kannalta kärjistys oli tarpeen. Päivälehti yllytti, viekoitteli ja lupasi: "Mikä menestys olisikaan sellaisella taideteoksella, jonka aines olisi otettu sieltä, missä Kalevalaa on laulettu ja missä elää tuo kansa, joka näihin saakka on säilyttänyt muualla jo kadonneen tai turmeltuneen karjalaisen "karakteerin", kuinka meille kenties selviäisi monet hienot vivahdukset vanhoissa runoissamme, kun taiteilijan tarkka silmä asettaisi eteemme sen ympäristön, jossa laulajat ovat eläneet ja josta he varmaankin ovat saaneet suurta vaikutusta itseensä! Kansantaide on tosin jo siinä suhteessa ollut suurena apuna mielikuvituksellemme. Mutta työkalut, puvut ja koristeet ovat kuolleita ja vaikuttavat laimeasti. Me tarvitsemme luuta ja lihaa, valoja ja varjoja, me ikävöimme nähdäksemme n.s. luonnon mielialoja ja ilmieläviä ihmisiä. Sanalla sanoen: Karjalan taiteellinen puoli on se, jota me tahtoisimme tuntea." Kirjoittajan sanoissa tuntuu heijastuvan ranskalaisen filosofin Hippolyte Tainen estetiikan käsitys ympäristön ratkaisevasta vaikutuksesta taiteen luomuksiin, mutta mitään tarkkoja ohjeita hyvien tulosten saavuttamiseksi Päivälehti ei antanut, vaan loihe päätteeksi aavistelemaan: "Mutta on ikään kuin ilmassa se tunne, että jotain olisi tehtävä. Se tunne on kenties herättävä taiteilijoitamme ja kirjailijoitamme pikemmin kuin luulemmekaan."
"Aavistelut" osuivat oikeaan, ja tiesihän Päivälehden kirjoittaja vallan hyvin, että Gallén oli matkalla Karjalaan.
Taiteilijat olivat jo pitkän aikaa paenneet Pariisin urbaania hienostusta ja kurjuutta milloin Barbizoniin, milloin Bretagneen. Niin tekivät sittemmin myös monet Pariisissa työskennelleet suomalaistaiteilijat. Pelastus "dekadenssista" löytyi tai sen kuviteltiin löytyvän alkuperäisistä kulttuureista, primitiivisestä elämänmuodosta.
Yksinkertaisen elämän lumoa on vakuuttavasti kuvannut Eva Mannerheim - Sparre muistelmateoksessaan Taiteilijaelämää. Eikä taiteilijapariskunta vielä oleillut Kajaania primitiivisemmässä paikassa: "Päivä päivältä opin yhä paremmin ymmärtämään, miksi Louis Sparrella oli niin lämpimät tunteet Suomea kohtaan. Mikään ei ollut aikaisemmin niin väkevästi vallannut ja viehättänyt minua kuin täällä tapaamani mutkattoman yksinkertainen elämä -- ja me haaveilimme koko elämän kestävästä työstä eristyneisyydessä ja vapaina sovinnaisuuden kahleista. Ne olivat ihania unelmia ja satumaisen kiihkon ja työn täyttämiä päiviä."
Muistettakoon Gallénin äkäilleen Karjalan-retkensä antoisuudesta huolimatta, että häntä "tympäisi harmonikkasaappaat ja ryssänhaju". Kuitenkin mielikuvituksesta ja kansanrunouden toimitetuista säkeistä Gallén lopulta löysi ratkaisut taiteellisiin pulmiinsa. Dokumentaarinen Kalevalan visualisointi ei yksinkertaisesti onnistunut. Ei ainakaan syvällisessä taiteellisessa mielessä.
Tästä pääset tutustumaan Karjalan innoittamiin taideteoksiin Valtion Taidemuseon kokoelmissa Aluksi pääset Ateneumin taidemuseon sivulle, josta klikkaat taiteilija- ja teoshaun. Käytä nimihakua !
|
