KUVA KANSASTAKUVA KANSASTA
Realismi oli muuttanut radikaalisti taiteen kansasta antamaa kuvaa, vaikka objektiivisuuteen pyrkivä havainnointi säilytti kohteeseensa selvän etäisyyden. Kansa näytti nyt karkeammalta ja aidommalta mutta silti melkein eksoottisen vieraalta.
Eero Järnefeltin monumentaalinen taulu kaskenpolttajista askarrutti jo aikalaisia, ja siinä uumoiltiin yhteiskunnallista tendenssiä. Kuitenkin teoksen yhteiskunnallisuus ilmenee sosiaalisena kaksoisvalotuksena, jossa ei tarvitse välttämättä nähdä lainkaan osallistuvaa aatetta.
Realistisen maalaustavan omaksunut Järnefelt, säätyläistaiteilija, halusi luoda todentuntuisen panoraaman ja samalla kansan työtä idealistisesta ihannoivan teoksen. Idealistinen näkökulma oli aluksi saada yliotteen realismista Järnefeltin maalattua etualan tyttösen puhtoiseksi kuin pienen mansikkatytön. Raadannan pyhittävä sädekehä silti yhä erottuu tytön pään ympärillä. Järnefelt ei siis maalannut taistelulaulua vaan hymnin nöyrille uurastajille.
Ehkä Järnefelt selvästi tajusi psyykkisen etäisyytensä kansanihmisiin, koska hän niin sattuvasti kuvasi tytön katseen: se jurottaa maalariin/katsojaan torjuvan epäluuloisena. Luonteva pikkutytön asenne, mutta samalla muistutus siitä, etteivät taide ja kansa olleet valmiit lähentymään.
Yhteiskunnallinen tendenssikään ei silti ollut tuntematonta ajan taiteessa, vaikka tavallisesti vedettiin säälintunteisiin niin kuin Albert Gebhardin Orvossa.Omakohtaisesti koettu kansanelämä astuu taiteeseemme Juho Rissasen ansiosta. Hän muuttaa sosiaalista näkökulmaa tarkkailijasta mukanaolemiseen. Kansasta alkaa paljastua elinvoimaisempi kuva. Ihmisistä tulee yksilöitä ei ainoastaan fysionomialtaan vaan myös tavoiltaan ja persoonallisuudeltaan. Rissanen vakuuttaa katsojalleen, että kansa nauttii ja kärsii, onnistuu ja epäonnistuu siinä missä muutkin ihmiset. Taloudellisesti kansa on usein ahtaalla, mutta se ei välttämättä estä täyteläistä elämää. Kapea säätyläisnäkemys alkaa näyttää voimattomalta Rissasen maalatessa liioitellen niin kuin käyttäisi savolaista puheenpartta esikuvana.
Järnefeltin kansankuvaus muuttui Kasken jälkeen rentoutuneemmaksi ja nasevan satiiriseksi, mutta silti hän pysyi ulkopuolisena havaintojen tekijänä.
Ensimmäinen vaikuttava teollisuustyön kuvaus on yllättäen Beda Stjernschantzin käsialaa. Hänen Lasinpuhaltajiensa ongelmanasettelut ovat kuitenkin selvästi esteettisiä. Teoksen pääasioita ovat rytminen sommittelu ja tulenkajon suomat tehot. Ankarampaa raadantaa kuvataan Axel Haartmanin joissakin maalauksissa, mutta vasta Vilho Sjöströmin työläiskuvissa alkaa häämöttää itsestään tietoinen proletariaatti. Sjöströmin tyylittelevä maalaustapa luo mielikuvan joukkovoimasta. Joukkoa ja voimaa on myös Pekka Halosen työkuvissa, mutta niiden tavoitteet ovat pikemmin vanhakantaisen ihanteellisia ja uudenaikaisen dekoratiivisia.
Hugo Simbergin taide on oma kansankuvauksen kannalta oireellinen lukunsa. Perunatytössä, Akselissa ja Haavoittuneessa enkelissä kuvatut lapset ovat yksilöllisiä, ehkä vähän sulkeutuneita mutta ehdottomasti omaa elämänkamppailuaan alkavia ihmisiä. Tampereen Johanneksen kirkon seppelettä kannattelevat pojat ovat laihoine varsineen muuttuneet vaikuttavaksi elämän allegoriaksi.
Simbergin omaperäinen kansantarinoista ammentava mytologia ei suoranaisesti kosketa kansankuvaa, pikemmin kysymyksessä on hyvän ja pahan liennyttäminen, ihmiskuvan inhimillistäminen.Pirut ovat sympaattisia ja sosiaalisia ja enkelit haavoittuvia. Mytologia on astunut maankamaralle, psykologisoitunut. Liian vaativalla ihanteellisuudelta on riisuttu sädekehä, ja katsoja kokee Simbergin teokset merkillisen tosina.
Simberg oli taiteilijana hämmästyttävän omaperäinen. Hänen tyylilleen on melkein mahdotonta löytää selviä esikuvia, vaikka nuoren maalarin innostuksella oli kyllä selvä suunta. Totesihan Simberg vuonna 1895, että "Böcklin on taiteilija Jumalan armosta, hänen edessään kumartavat kaikki". Ehkä Simberg kumarsi syvään sveitsiläisen maalarin edessä, mutta tyyliänsä nuorukainen ei edes tältä mestarilta suostunut lainaamaan. Sakari Saarikivi onkin tutkimuksessaan painottanut Simbergin ihailleen Böckliniä »platonisesti». Yhdessäkään työssä Simberg ei suoranaisesti jäljittele Böckliniä.
Kuolemaan liittyvät aiheet olivat Simbergille läheisiä, ja hänen voi sanoa »kansallistaneen» kansainvälisen kuolemanmytologian. Läheisiä taiteilijalle olivat myös sadunomaiset luonnon personifikaatiot. Eräässä mielessä Simbergin voi katsoa vieneen päätökseen Ulrik Thersnerin ohjelman), jonka mukaan pohjoisen karut olosuhteet piti kääntää taiteelliseksi voitoksi. Sellainenkin vuodenaikojen tuoma vitsaus kuin halla on Simbergin taiteen ansiosta muuttunut tutuksi ja ymmärrettäväksi. Pelkkä urhea maisemamaalaus tuskin olisi kyennyt tekemään viljan vihollisesta ystäväämme.
Entä kuolemasta? Kun Gailén kohtasi taiteessaan viikatemiehen, tapahtumat sujuivat traagisen uhman vallassa: Aino hukuttautuu, tuonelan venhe työnnetään virralle, juna ajaa ylitse... Sen sijaan Simbergille, Galiénin oppilaalle, kuolema merkitsi paljon lempeämpää tapahtumaa. Itse asiassa kuolema muuttui lohduttajaksi ja suojelusenkeliksi. Simberg koki elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan, välisen eron vain sävyjen erilaisuutena. Vastakohdat kuuluivat toisiinsa, ja sen Simberg osasi hienosti ilmaista taiteessaan. Tästä pääset tutustumaan kansaa kuvaaviin taideteoksiin Valtion Taidemuseon kokoelmissa Aluksi pääset Ateneumin taidemuseon sivulle, josta klikkaat taiteilija- ja teoshaun. Käytä nimihakua !
|
