JOHDANTOKansallisromanttinen suuntaus jatkui vielä 1900-luvun alussa. Vaikka suomalaiset taiteilijat opiskelivat Pariisissa ja tutustuivat uusiin taidevirtauksiin, impressionismiin, fauvismiin ja kubismiin, he omaksuivat uusia suuntauksia kovin varovaisesti. Kansallinen ominaislaatu ja kotoiset aiheet tuntuivat yhä tärkeiltä.
Muutoksen taiteessamme aiheutti vasta vuoden 1908 Pariisin näyttely, jonka suomalaista osastoa kritisoitiin ankarasti. Taidettamme moitittiin elottomaksi, värittömäksi ja vanhanaikaiseksi. Näyttelyosastomme komissaari Magnus Enckell ja hänen ympärilleen kerääntyneiden nuorten taiteilijoiden ryhmä lähtivät uudistamaan maalausperinnettämme. He perehtyivät arkkitehti Sigurd Frosteruksen uusimpressionistisiin väriteorioihin ja toivat puhtaan paletin sateenkaarenvärit taiteeseemme. Ryhmän vuonna 1912 järjestämä yhteisnäyttely oli modernismin läpimurto Suomen taiteessa. Ryhmä valitsi sittemmin nimekseen Septem. Näitä puhtaan paletin maalareita olivat mm. Werner Thomé, A.W.Finch, Yrjö Ollila, Ellen Thesleff ja Mikko Oinonen. Sateenkaarenvärien, valomaalauksen, kukoistuskautta olivat vuodet 1910 ja 1911, jolloin syntyi myös Tyko Sallisen värihehkuinen maalaus Pyykkärit. Yleisö piti työtä liian ekspressiivisenä ja rajuna. Taidekeskustelu lainehti kiivaana. Pian Sallinen ja hänen johtamansa Marraskuun ryhmä tummensivat väriasteikkoaan ja omaksuivat kansainvälisen kubismin värikielteisyyden. Marraskuulaisiin kuuluivat mm. Alvar Cawén, Marcus Collin ja Ilmari Aalto. Tummat värit, kubistiset piirteet ja kansalliset aiheet liittyivät kansalaissotaa edeltävään aikaan.
SEPTEM -RYHMÄVuodesta I9I2 tuli merkkipaalu, jolloin kaikessa hiljaisuudessa kyteneet mannermaiset modernistiset virikkeet puhkesivat esiin Suomen taiteessa. Ensimmäinen oire oli Magnus Enckellin johtaman seitsemän taiteilijan ryhmänäyttely. Ryhmänäyttelyt olivat jo itsessäänkin uutta maamme taide-elämässä, vaikka niiden puolesta oli puhunut esim. luettelon valistavan johdannon kirjoittanut Frosterus. Edelfeltin kuoltua Magnus Enckell oli ottanut harteilleen vastuun näyttelyjen järjestäjänä ja suomalaisen taiteen suurlähettiläänä maailmalla. Sitäkin merkittävämpää Enckellin osalta oli, että hän vähitellen luopui ilmaisunsa raskaudesta ja mollisävyistä ja lähestyi valoisaa, värikylläistä neoimpressionismia. Hän sai tuekseen belgialaissyntyisen A. W. Finehin, joka I897 oli saapunut Suomeen Louis Sparren työtoveriksi Porvooseen. Vuodesta I903 Finch toimi opettajana Ateneumissa. Hän piti aktiivisesti yhteyttä moderniin mannermaiseen taide-elämään ja tunsi henkilökohtaisesti kuuluisia taiteilijoita, joten hänen osuutensa oli ratkaiseva monien edellä mainittujen näyttelyjen saamisessa Suomeen. Hän itsekin ryhtyi taas maalaamaan ja teki paluun taiteeseen I904 leimallisena neoimpressionistina. Tyylissä näkyy mm. hyvältä ystävältä Signagilta saatuja vaikutteita. Kolmas neoimpressionismia kehitellyt suomalainen taiteilija oli Verner Thomé, joka oli jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina kiinnostunut ulkoilmamaalauksesta. Vuoden 1908 näyttelystä tulleiden rapsujen jälkeen hän pystyikin kevyesti siirtymään uusille urille.
Enckell oli tutustunut Pariisissa kahteen vähän nuorempaan taiteilijaan, Yrjö Ollilaan ja Mikko Oinoseen, jotka muiden mukana pyrkivät pois värittömästä ia raskaasta maalaustavasta. Heidän lisäkseen Enckellin ohtamaan ryhmään liittyi Juho Rissanen, joka tosin edelleen harrasti arkaisoivan "monumentaalista" tyyliään; se oli jälleen otettu armoihin etenkin julkisten teosten kohdalla. Septemin näyttelyyn osallistui sattumoisin myös Ellen Thesleff, joka kuitenkin pian näyttelyn jälkeen luopui yhteistoiminnasta.
Kolmannen yhteisesiintymisensä yhteydessä maalishuhtikuussa 1914 Magnus Enckellin ryhmä otti nimen Septem. jäseniä oli jälleen seitsemän, sillä Ellen Thesleffin tilalle oli astunut Per Åke Laurén. Rissanen ei osallistunut näyttelyyn, sillä hän asui tuolloin Ranskassa. Näyttelyn kantava teema oli "dekoratiivinen": kaikilla muilla paitsi Laurénilla oli yksi tai useampia sen nimisiä teoksia. Arvostelut eivät olleet kummoisetkaan; moitittiin, että ryhmä oli akateeminen, liian yhdenmukainen, liian riippuvainen keskushahmostaan Enckellistä. Jopa ryhmän "kummisetä" Sigurd Frosterus ennusti suojateilleen vaikeaa tulevaisuutta, Septem kun oli väistämättä polkaissut esiin uusia kilpailevia ryhmittymiä.
Vuoden 1915 kuvataidekausi avautui 20. maaliskuuta Septemin neljännellä näyttelyllä, josta tuli ryhmän tärkein. Septemiläiset itse esittelivät lähinnä maisemia ja muotokuvia, kuten edellisenäkin vuonna, mutta heidän lisäkseen osallistujiksi oli kutsuttu Cawén, Ragnar Ekelund, Rosenberg, Sallinen ja Werner Åström, ts. virallisesti marraskuussa I9'7 syntyvän Marraskuun ryhmän ydinjoukko, joka myöhemmin nimettiin Septemin pääviholliseksi ja vastavoimaksi. Molempien ryhmien keskushenkilöt olivat ruotsinkielisiä, joten rajaa ei voine vetää kielellisin perustein. Huomionarvoista oli sekin, että näyttelyn yhteyteen tuli Gustaf Wllhclm Finnbergin 26 teosta käsittävä muistonäyttely. Lyhyissä alkusanoissaan Magnus Enckell vertasi Finnbergiä Renoiriin ja rinnasti hänet koloristina Rosliniin.
Enckell oli tuskin voinut sulkea korviaan ääniltä, jotka yhä tiheämmin vaativat lisää "kansallisia piirteitä" hänen ja muiden septemiläisten taiteeseen ja moittivat, ettei ryhmä vienyt eteenpäin kotimaista perinnettä. Ilmeisesti hän nyt yritti kerralla korjata tilanteen ja liittää sanantien oletetut "vastustajat" omaan leiriinsä.
Helmi-maaliskuussa 1916 Septem piti viidennen näyttelynsä. Tällä kertaa mukana ei ollut kutsuvieraita, mutta Silti teoksia oli enemmän kuin seuraavassa Taideyhdistyksen näyttelyssä. Kuudenteen yhteisesiintymiseen keväällä I917 osallistuivat edelleen kaikki jäsenet, myös Rissanen, joka edellissyksynä oli osallistunut sallislaisten eli tulevan Marraskuun ryhmän näyttelyyn. Hänellä oli siis jalka kummassakin leirissä. Tällä kertaa Septemin näyttelyyn oli kutsuttu mukaan Alanco, Arvo Makkonen, Werner Åström sekä veistäjät Kaasinen ja Saxelin.
MARRASKUUN -RYHMÄMarraskuussa 1916 Alvar Cawén, Marcus Collin, Gabriel Engberg, Juho Rissanen ja Sallinen pitivät yhteisen näyttelyn, joka jo yleisömäärältään - 2200 kävijää - oli vuoden toiseksi paras vetonaula Kuvanveistäjäliiton näyttelyn jälkeen . 74 teoksen kokoelma merkitsi samalla Marraskuun ryhmän ensimmäistä yhteistä esiintymistä, joskin on muistettava, että ryhmä omaksui kyseisen nimen vasta kolmannen näyttelynsä yhteydessä joulukuussa 1918. Silloin myös osanottajamäärä kaksinkertaistui.
Marraskuun ryhmää on pidetty ekspressionismin tuojana Suomen 1900-luvun taiteeseen, pitkään halveksitun mutta lopulta hyväksytyn kansallisistakin kansallisimman taidesuunnan edustajana, Septemin vastavoimana, vastustajana ja lopulta myös voittajana. Totuus on ilman muuta mutkikkaampi. Jo aiemmin on todettu, että Septemin ja Marraskuun ryhmänjäsenet olivat varsin hyvissä väleissä keskenään, ettei heidän välillään ollut kieliriitoja jne. "Toinen taistelu Sallisesta", marraskuulaisten kiistattomasta johtohahmosta, osoitti selvästi, ettei hänen tuotantoaan suinkaan ollut hyväksytty yleisesti, saati että se olisi haluttu asettaa jonkun Gallén-Kallelan teosten paikalle "kansallistaiteeksi"; Gallén-Kallelaa puolestaan muuan todellinen "kulttuuriaristokraatti" nimitti bolsevistiseksi vielä vuonna 1918. Itsenäistymisen vaiheen taide-elämän kahtiajakoa on liioiteltu viime aikoihin asti, mikä ainakin osittain lienee taidehistorian kahden kokonaisesityksenluojan - Wennervirran 1926 ja Okkosen 1945/ 1955 - jälkiviisastelua, he kun aikoinaan valitsivat puolensa äärimmäisen kiihkeästi. Kolmas merkittävä kriitikko Sigurd Frosterus, paljolti Septemin kummisetä, antoi jo vuonna 1914 merkittävän alkupotkun tuolloin vielä sangen epämääräisesti järjestyneelle Septemin "oppositiolle".
Marraskuulaisten taide oli epäilemättä ekspressionistista, joskaan ei ranskalaisessa vaan huomattavasti enemmän saksalaisessa, sisältöä painottavassa mielessä, olkoonkin ettei varsinaisia vaikutteita tuohon aikaan juuri omaksuttu Saksasta. Muita keskeisiä piirteitä olivat hienoinen kubistisuus, yhä sameammaksi käyvä väriskaala ja kansanomaiset aiheet, yhdistelmä, josta tuli - vaikkakaan asiaa ei ole useinkaan lausuttu ääneen - kansallisesti hyväksyttävän taiteen tunnus. Uusi, käyttökelpoinen ja vuosikaudet suosiossa pysynyt tyyli pinnallistui kuvaamattoman nopeasti ja ehkäisi sitten esimerkkinsä ja perinteensä voimalla kehitystä moniksi vuosikymmeniksi eteenpäin.
Toistaiseksi nimetön, Sallisen ympärille kokoontunut piiri piti toisen näyttelynsä marraskuun 17- ja joulukuun 5. päivän välisenä aikana 19I7, tällä kertaa Strindbergin taidesalongissa. Tapahtuma meni ohi jokseenkin huomaamatta, sillä kirjapainot olivat lakon takia pysähdyksissä, eikä luetteloa ilmeisesti koskaan painettu. Näyttelyn aikana ryhmä päätti täydentää itseään ja kutsui tunnettuun ravintolaan Königiin yhdeksän nuorta taiteilijaa. Kokouksessa päätettiin samalla ottaa nimi Marraskuun ryhmä. Uusi aika sarasti: 6. joulukuuta Suomi julistautui itsenäiseksi. Tästä. pääset tutustumaan sekä septemiläisten että marraskuulaisten taiteilijoiden maalauksiin Valtion Taidemuseon kokoelmissa Aluksi pääset Ateneumin taidemuseon sivulle, josta klikkaat taiteilija- ja teoshaun. Kirjoitat taiteilijan kohdalle haluamasi nimen ja siten pääset luetteloon suomalaisista taiteilijoista, etsi haluamasi taiteilija. Katso kaikki kuvat !
|