HELSINGIN ASEMAKAAVASTA AUTONOMIAN AJAN ALUSSAVuonna 1812 Keisari teki päätöksen, että Helsingistä piti tuleman Suomen suuruhtinaskunnan pääkaupunki. Käsky toteutettiin vuonna 1819, jolloin uutta kaupunkia jo rakennettiinkin. Helsingin vanha rakennuskanta oli täydellisesti tuhoutunut tulipalossa 1808, ja mitään merkittäviä rakennuksia ei ollut säästynyt. Oli siis rakennettava aivan uusi kaupunki. Jälleenrakennuslautakunnan puheenjohtaja Johan Albrecht Ehrenström (1762 - 1847) laati asemakaavan vuonna 1812. Hänen tavoitteekseen tuli luoda edustava pääkaupunki leveine katuineen ja avarine aukioineen, jotka mittasuhteiltaan ylittäisivät kaiken mitä Suomessa oli siihen mennessä nähty.
Ehrenström vastasi asemakaavasta henkilökohtaisesti. Hän piirsi ruutuverkon vetäen sen koko kaupunki alueelle välittämättä eteen sattuvista kallioista. Jaottelusta tuli erittäin selkeä: asutus rajattiin puistokatujen rajaamiksi kaupunginosiksi samalla kun keskusta kivitaloineen nostettiin näkyvästi esiin. Torien ja ennen muuta keskustan Suurtorin tuli olla symmetrisesti rakennettuja suljettuja tiloja. Monista ratkaisuista voi päätellä Ehrenströmin olleen hyvin perillä kustavilaisella ajalla yleistyneitä kaavoitusperiaatteista. Uuden Helsingin on katsottu aloittaneen uuden aikakauden Suomen taidehistoriassa. Siitä on kiittäminen lähinnä rakennustöiden pääarkkitehtiä C.L. Engeliä.
Tarkasteltaessa empireajan Helsinkiä on muistettava, etteivät asukkaat luoneet kaupunkia omine pyrkimyksineen ja taloudellisine edellytyksineen, kuten kaupungit yleensä syntyvät, vaan Helsinki on keisarin kaupunki. Helsinki oli syntynyt todistamaan siteitä uuteen emämaahan ja ehkä ensisijaisesti keisarin lahjaksi uutta valtakunnan osaa kohtaan, jolla oli oikeus omaan kansalliseen identiteettiinsä.
|
