VAASA- JA SUURVALTA-AJAN TAIDEHISTORIAA

MAALAUSTAIDE

MAALATUT EPITAFIT JA VOTIIVIMAALAUKSET

Suomen varhaisin maalattu epitafi on Rauman kirkossa. Se on tuntemattoman taiteilijan työtä ja tehty vuonna I572 pormestari Matz Jonssonin (Jussoilan) ja hänen tyttärensä Margaretan muistoksi. Taululle on löytynyt vertauskohde Ruotsista: Bengt Tynesonin 1580-luvulla Sångan kirkkoon Uplantiin maalaama muistotaulu. Maamme myöhemmistä votiivitauluista Speltzien taulu edustaa tyyppiä, joka levisi laajalle myös 1600-luvun Ruotsissa. Teos on ajoitettu vuoteen 1619 ja tehty alkuaan Sääksmäen kirkkoon, joskin on nykyisin Kansallismuseossa. Kääntöpuolella olevan merkinnän mukaan epitafin on Sääksmäelle lahjoittanut lakien suomentaja Hartikka Speltz isänsä, hämäläisen Liuttulan kartanon omistajan, äitinsä Margaretan ja sisarustensa muistoksi. Speltzien taulu on vanhin isohkoa ihmisjoukkoa kuvaava muistotaulu Suomessa. Aris Claeszonin kautta se liittyy Mynämäen kirkossa olevaan Henrik Flemingin muistotauluun. Tämän vuonna 1624 hankitun taulun on kääntöpuolen merkinnän mukaan valmistanut kivenhakkaaja Toblas Heintze Tallinnassa. Epitafi jakautuu kolmeen kerrokseen ja se on koristeltu runsain veistoksin ja pronssiornamentein. Keskikuvassa Henrik Fleming ja hänen puolisonsa Ebba Bååt ovat polvillaan ristiinnaulitun edessä. Fleming on asepuvussa neljän mustapukuisen poikansa kanssa. Hänen vaimonsa on yhdessä neljän mustapukuisen tyttärensä ja valkopukuisen, ilmeisesti vastasyntyneen lapsensa kanssa. Epitafin alaosaa koristaa neljä pientä maalausta, joiden aiheina ovat "Ehtoollisen asettaminen" sekä "kuninkaiden ja paimentenkumarrus". Taiteellisesti merkittävimpiä Suomen 1600-luvun epitafeista on Jochim Nelmanin Rauman kirkkoon vuonna 1640 Gregorius Clementille maalaama taulu. Aikansa muotivaatteisiin pukeutuneet ihmiset on kuvattu taitavasti ja eloisan yksityiskohtaisesti. Ristiinnaulitun vasemmalla puolella on miehiä, oikealla naisia, joten sommitelmaltaan se ei mitenkään poikkea edellä kuvatuista Flemingien ja Speitzien epitafeista. 1600-luvun jälkipuoliskolta mainittakoon lisäksi Sonckien epitafi, jonka Henrik Henrikinpoika Sonck tilasi 1653 vanhempiensa Henrik Antinpoika Sonckin ja Brita Matintytär Woijolan muistoksi. Tämäkin teos on Raumalla. Uudenkaupungin kirkossa on puolestaan Sundholman kartanon voudin Erasmus Olavinpojaan ja Margareta Pietarintyttären perheen epitafi vuodelta 1652. Enemmän tai vähemmän koulutettujen mestareiden votiivimaalauksia esiintyi aina 1600-luvun loppuun asti.

1600-LUVUN MAALLISET MAALAUKSET

1600-luvun suomalaisissa kodeissa oli äärimmäisen vähän taideteoksia. Hieman paremmin olivat varustettu kirkot, linnat ja säätyläisten asumukset, vaikka ei kivitaloissakaan aina ollut taidetta. Kustaa II Aadolfin vieraillessa Turun linnassa keväällä 1614 siellä puhkesi tulipalo, joka tuhosi käytännöllisesti katsoen kaiken irtaimiston. Omaisuusluetteloista näkyy, että linnan taide-esineiden määrä oli karttunut erityisesti 1500-luvun toisella puoliskolla. 1620-luvulla valtakunnan pääkaupungissa Tukholmassa taiteilijoiden ja taidekäsityöläisten tarve kasvoi, ja kaupunkiin kutsuttiin uusia ulkomaisia mestareita. Samalla vilkastuivat yhteydet Turun ja Tukholman välillä. Suomessa sekä kirkollista että maallista kulttuurielämää vauhditti 1627 Piispaksi nimitetty Isak Rothovius. Kulttuurin kannalta merkittävä vaikuttaja oli niin ikään Pietari Brahe, joka toimi maan kenraalikuvernöörinä 1637-40 ja 1648-51.

JOCHIM NEIMAN

Jochim Neiman (n. 1600 - 73) tuli työhön Turkuun vuonna 1631. Hän oli saksalaista käsityöläissukua ja saanut kutsun Tukholmaan Kustaa II Aadolfin hallintokauden alussa. Tukholmassa hän sai myös maalarinkoulutuksensa. Suomen nousukauden innoittamana hän hakeutui tänne ja lienee alkuvaiheissa tehnyt koristelu- ja muuta käsityötä mm. Turun tuomiokirkkoon. 1650-luvun alussa hän oli maamme ensimmäinen muotokuvamaalari, jolla oli malleina akatemian professoreita ja muita säätyläisiä. Vain muutamia hänen maalauksiaan on säilynyt nykyaikaan. Vanhasta tottumuksesta ja levottomien aikojen takia moni vanhojen suomalaisten muotokuvien omistaja muutti "parempaan talteen" Ruotsiin. Nordiska museetissa on lapsimuotokuva vuonna 1662 kuolleesta Kaarle Kustaanpoika Hornista vainajana. Teos lienee Neimanin työtä ja ollut alkuaan Turun tuomiokirkossa. Jonkinlaisen aavistuksen professorimuotokuvien laadusta saa vuonna 1652 maalatusta, Gripsholmissa säilyneestä piispa Isak Rothoviuksen muotokuvasta sekä Rauman kirkkoon vuonna 1640 tehtyyn Gregorius Clementin epitafiin maalatuista muotokuvista. Maskun kirkon votiivikaapissa olevat Hebla Gallen ja Henrik Hoffmanin muotokuvat on niin ikään kirjattu Nelmanin nimiin. Jochim Neiman oli ensimmäinen, joka meillä käytti konterfeijarin eli kiertävän maalarin nimikettä ja hankki pääosin siinä ammatissa leipänsäkin. Hän oli saanut vaikutteita Ruotsin Vaasa-ajan renessanssin muotokuvamaalauksesta, erityisesti siinä muodossa kuin se esiintyi Cornelius Arendtzin muotokuvissa. 1600-luvun Suomessa työskenteli vain muutama konterfeijari, eikä heillä yleensä ollut oppilaita. Poikkeuksellisesti kuitenkin Joehim Neiman otti oppilaakseen mm. Abraham Myran (k. 1684).

ABRAHAM MYRA

Myra mainitaan oppipoikana ensi kerran 1656 ja kisällinä 1657- Vuosina 1667-73 hän maalasi useita raamatullisaiheisia tauluja Korppoon kirkkoon, alttaritaulun Houtskäriin 1670 sekä kirkkoherra Bryniel Magni Kiellinuksen ja hänen vaimonsa ja kahdentoista lapsensa perhemuotokuvan Sundin kirkkoon Ahvenanmaalle 1671. 1670-luvulla Abraham Myra hallitsi yksin Turun työmarkkinoita ja korjaili tiettävästi myös tuomiokirkon alttaritaulua 167I. Suurin osa kaupungin vanhoista taideteoksista on kuitenkin tuhoutunut tulipaloissa. Myra itsekin menetti kaiken omaisuutensa vuonna 1678 riehuneessa tulipalossa.

LARS MYRA

Myös Abraham Myran poika Lars Myra (k. 1712) oli kiertävä maalari. Hänen nimensä esiintyy ensi kerran manttaaliluetteloissa 1687. Hän on maalannut mm. aikaisemmin Michael Cotteuksen nimiin asetetut Kaarle XI:n ja Ulriika Eleonoora vanhemman muotokuvat Maskun kirkkoon. Lars Myra valmistui maalarinkisälliksi vuonna 1691, minkä jälkeen hän alkoi saada erilaisia työtehtäviä, mm. Turun tuomiokirkon korjaustöitä. Hänen tekemikseen on arveltu myös toista Maskun kirkossa olevaa muotokuvaparia, 1709 maalattuja kirkkoherra Simon Vaccenlusta ja hänen vaimoaan Regina Reuteria esittäviä teoksia.

DIEDRICH MÖLLERUM

Diedrich Möllerum (1642 - n.1702) oli Joehim Neimanin jälkeen 1600-luvun Suomen etevin muotokuvamaalari. Hänen otaksutaan syntyneen Tanskassa, ja ennen muuttoaan Turkuun 1684 hän asui Uumajassa. Möllerum aloitti toimintansa Suomessa mm. konservoimalla Turun tuomiokirkon vuonna 1681 sattuneessa tulipalossa tuhoutuneita töitä. Tunnetuimpia hänen maalauksistaan ovat kahden kirkkoherrapariskunnan muotokuvat. Varhaisempi muotokuvapari esittää Kalannin kirkkoherraa Mikael Brunlöfiä ja hänen vaimoaan Maria Wärdhiä. Teokset on päivätty vuoteen 1686. Myöhempi pari on maalattu Ilmajoen kirkkoon 169o ja se esittää kirkkoherra Gabriel Peldanusta ja hänen vaimoaan Margareta Raumanaa. Molemmat teosparit ovat nykyisin Suomen kansallismuseossa. Pääosan tuotannostaan Möllerum teki Pohjanmaalle ja Tornioon. Pietarsaaren maalaisseurakunnan kirkkoon hän maalasi kirkkoherra Laurentius Prytzin ja hänen perheensä muotokuvan, jota nykyisin säilytetään Etelä-Pohjanmaan museossa Vaasassa. Svartnäsin kirkossa Falunin lähellä Ruotsissa on kaksi Möllerumin 1695 signeeraamaa tyttömuotokuvaa. Raahen kirkon tulipalossa 1908 tuhoutui hänen votiivitaulunsa, johon sisältyi mm. kirkkoherra Martinus Peltziuksen muotokuva. Viimeinen maininta Möllerumista on vuodelta 1702, jolloIn hän oli välskärinä Västerbottenissa

ELIAS BRENNER

1600-luvun suomalaisista kuvataiteilijoista Elias Brenner (1647-I7I7) lienee saavuttanut suurimman valtakunnallisen kuuluisuuden. Hän oli Isonkyrön kirkkoherran Isak Brennerin poika, ja myös isä harrasti maalausta (omakuva vuodelta 1661 on säilynyt Ylistaron kirkossa). Vuonna 1662 Brenner lähti Upsalaan, luki ensin teologiaa mutta siirtyi sitten opiskelemaan antikvaarisia tieteitä sekä niiden ohessa piirtämistä ja numismatiikkaa J. Schefferuksen johdolla. Vuonna 1668 hänet kiinnitettiin antikviteettikollegion piirtäjäksi ja kuparikaivertajaksi. Antikvaarisillaan matkoiltaan hän kiersi pitkin Ruotsia ja Suomea 1670-72 piirtäen vaakunoita, riimukiviä ja kirkollisia muistomerkkejä. Kuvista monet ovat tosin kadonneet. Vuonna 1673 hän asettui miniatyyrimaalariksi Tukholmaan. Hänet kutsuttiin Signacin ohella toiseksi hoviminiatyristiksi 1677, ja lopulta, Signacin kuoltua 1684, hän oli hovin ainoa minlatyristi. Brennerin rniniatyyrejä tunnetaan osapuilleen 75. Hovissa hän palveli Kaarle XI:ä ja teki pienoismuotokuvia myös Ulriika Eleonoorasta. Vuonna 1691 valmistui ensimmäinen laitos hänen suuresta työstään "Thesaurus nummorum", johon hän piirsi Ruotsin kaikki rahat ja mitalit. Erik Dahlbergin kuoltua I703 hän jatkoi tämän suurta topografiateosta "Suecia antiqua et hodierna". Miniatyyrimaalarina Brenner sai vaikutteita sekä Cooperilta että Signacilta, joskin hän kehitti aivan oman tyylinsä. Ruotsissa hänen tyylillisistä seuraajastaan mainittakoon Gustaf Lemoine ja David Richter.

JOCHIM LANGH

Maisemamaalausta ei 1600-luvun Suomessa juuri harrastettu. Poikkeuksena olivat kuitenkin Louhlsaaren linnan suuren juhlasalin kattomaalaukset, jotka maalasi vuoden 1660 paikkeilla Joehim Langh (k.I705). Vuonna 1661 kulkikin tieto, että Lyypekissä syntynyt ja Tukholman amiraliteetissa palvellut samanniminen taiteilija oli kadonnut jonnekin itään. Louhisaaren rakennutaja amiraali Herman Fleming lienee siis kutsunut hänet Suomeen. Vuosina 1662-64 Langh teki koristelutöitä Sundin kirkkoon Ahvenanmaalle ja signeerasi alttarikaapin nimellä "Jochim Langh picktor". Tukholmaan hän palasi 1664.

VAASA- JA SUURVALTA-AJAN JOHDANTOON

SISÄLLYSLUETTELOON

VIITTEET:

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 95 -97

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 97

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 97 - 98

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 98

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 98

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 98 - 99

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 99

Sixten Ringbom & Bengt von Bondsdorf, 1998, s. 99