KAUPUNGITKaupunkirakentamisen kannalta voidaan suurvalta-aikaa luonnehtia Suomen ensimmäiseksi urbanisoitumiskaudeksi. Vanhemmalla Vaasa-ajalla vielä katkelmallisina esiintyneet pyrkimykset kaupunkirakenteen ohjaamiseen kohti säännönmukaisuutta ja edustavuutta murtautuivat läpi nyt täydellä voimalla. Asemakaavoituksessa kehitys eteni kaksijakoisesta siten, että Kustaa II Aadolfin hallituskautta voidaan kutsua alkavan säännönmukaistamisen kaudeksi kun taas erityisesti Pietari Brahen kenraalikuvernöörikaudet merkitsivät täysin säännönmukaisen ruutukaavan eli regulariteetin lopullista omaksumista sekä kaupunkien suunnittelussa että toteutuksessa. Kehitys laantui kuitenkin uudiskaavoituksen osalta 1650-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Kaupunkien rakennustoiminnan järjestäytyminen tapahtui tasaisemmin 1600-luvun edetessä.
Tilanne Euroopan kaupunkirakentamisessa oli muuttunut 1500-lukuun verrattuna. Arkkitehtuuri- ja kaupunkiteorian kehityksessä painopiste oli lopullisesti siirtynyt Alppien pohjoispuolelle, kaupunkiteorian osalta erityisesti hollantilais-saksalaiselle alueelle. Luotiin ryhmä merkittäviä teoriakirjoja, joista osa tunnettiin Ruotsi-Suomessa. Kustaa II Aadolf oli henkilökohtaisesti kirjeenvaihdossa Stewinin kanssa, jonka vävy, Johan Carells toimi 1610- ja 1620-luvulla asemakaavoittajana Ruotsissa. Rinnan uusien teoriakirjojen kanssa käytettiin Ruotsissa myös vanhempaa kirjallisuutta. Tämä heijastuu mm. siinä, että kuningatar Kristiinalla oli Filaretekäsikirjoitus, ja että useat Ruotsissa säilyneet 1500- ja 1600-luvun alun teoriakirjat ovat suurvalta-ajan mahtimiesten hankkimia.
Tyylihistoriallisesti 1600-luku on barokin ja barokkiklassismin kautta. Ruotsi-Suomessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen, koska säännöllisen ruutukaavan omaksuminen vuosisadan alkupuoliskolla merkitsi renessanssin luoman ihanteen vakiintumista; tapana onkin puhua nimenomaan renessanssin asemakaavasta. Kuitenkin 1600-luku tunnetaan yleisesti barokin vuosisatana, ja myös täällä 1600-luvun kaupunkirakentamisessa on ilmiöitä, joita voidaan kutsua barokkipiirteiksi. 1600-luvun ruutukaavoista on Suomen osalta perusteltua käyttää nimitystä "renessanssin ruutukaava". Kysymys on jo 1500-luvulla alkaneen ja renessanssin kaupunki-ideologian inspiroiman kehityksen täydentymisestä 1600-luvun kuluessa. Tyylillinen kerrostuneisuus kuuluu kuitenkin kaupunkirakentamisen perusluonteeseen. Esimerkiksi Porvoon keskiaikaista toria reunustavat vuoden 1760 palon jälkeen valmistuneet rakennukset: Suomen asemakaavoituksessa ei näet 1745 - 1827 välisenä aikana tapahtunut sanottavia muutoksia, kun taas rakennusten tyyli uudistui tänä aikana useamman kerran.
Kaupunkien voimaperäinen kehittäminen käynnistyi Suomessa suurvalta-ajan alkaessa ripeästi. Kustaa II Aadolfin noustua valtaan vuonna 1614 Suomessa oli 11 kaupunkia, ja 1660- luvulla niitä oli jo 30; useita kaupunkien perustamishankkeita jäi toteutumattakin. Tärkeimpiä kaupunkien kehittämiseen vaikuttaneita tekijöitä oli 1610- luvulla lopullisesti omaksuttu merkantilistinen talouspolitiikka, jossa kaupungit olivat keskeisessä asemassa. Merkantilismin yksi perusajatus, kaupunki- ja maalaiselinkeinojen jyrkkä erottaminen toisistaan, ei sinänsä ollut uusi, mutta uutta oli sen johdonmukainen toteuttaminen 1600-luvulla ja kaupunkien suosiminen maaseudun kustannuksella. Kaupungit puolestaan jaettiin vuosien 1614, 1617 ja 1636 kauppa- ja purjehdussäännöillä tapuli- ja maakaupunkeihin. Näistä vain tapulikaupungit saivat käydä ulkomaankauppaa, kun taas maakaupunkien kauppa tapahtui talonpoikien tai tapulikaupunkien kanssa. Tämä jako toi mukanaan kaupunkien keskeisen sisäisen eriarvoisuuden. Tapuli- ja maakaupunkien ylläpitämät julkiset rakennukset olivat erilaisia, ja näin vauraammilla tapulikaupungeilla oli edellytykset muotoutua arkkitehtonisesti maakaupunkeja edustavammiksi. Keskitetty hallintojärjestelmä lisäsi sekin kaupunkilaitoksen hierarkian muodostumista. Aikaisemmin olivat ns. valtakunnanlinnat toimineet paikallishallinnon keskuksina. Nyt saivat eräät kaupungit 1635 toteutetun lääninjakojärjestelmän seurauksena saman aseman: niistä tuli läänien pääkaupunkeja ja maaherrojen residenssikaupunkeja. Ainakin myöhemmin tämä vaikutti myös niiden arkkitehtuurikehitykseen. Yksi kaupunkeja toiminnallisesti ja arkkitehtonisesti eriyttänyt tekijä oli vielä puolustustarve. Vaikka eräiden kaupunkisuunnitelmien yhteydessä korostettiinkin puolustuksen tärkeyttä, ei tällä rajojen muuttumisen takia enää ollut samaa keskeistä merkitystä kuin vanhemmalla Vaasa-ajalla. Näyttääkin olevan mahdollista erottaa linnoituskaupungit toiminnallisesti muista kaupungeista omaksi ryhmäkseen osin jo 1600-luvulla.
Kuten on nähty, suomalaiset kaupungit eriytyivät 1600-luvulla toiminnallisesti ja arkkitehtonisesti: oli olemassa tapuli- ja maakaupunkeja, läänien pääkaupunkeja ja linnoituskaupunkeja, joista viimeksi mainitut saivat erityisleimansa kuitenkin lopullisesti vasta isonvihan jälkeen. 1600-luvulla uudistui myös kaupunkien sisäinen hallinto. Maunu Eerikinpojan kaupunkilaki painettiin uudelleen 1620, ja vuotta aiemmin oli laadittu kaupunkilakia täydentävä ns. vuoden 1619 säädös kaupunkien sisäisestä hallinnosta. Se sisälsi monia kaupunkien kaavoitusta ja rakennustoimintaa koskevia määräyksiä. Niinpä jokaisessa kaupungissa tuli olla vahvistettu asemakaava eli mittaus, joka määritteli katuverkon kulun ja tonttien rajat, ja jonka mukaisesti kaiken rakennustoiminnan tuli tapahtua. Vuoden 1619 säädös tarkoitti ilmeisesti ensisijaisesti olemassa olleiden kaupunkien mittaamista, eikä siinä edellytetty ennalta laadittuja, piirrettyjä suunnitelmia. Kaupungin kadut, korttelit ja tontit tuli mitata, ja tätä mittausta oli pidettävä vahvistettuna asemakaavana. jos jokin talo sijaitsi tai sijoitettiin mittauksesta poikkeavasti, se oli purkamisen uhalla siirrettävä oikeaan paikkaan. Jokaisesta uudisrakennustoimenpiteestä piti tehdä ilmoitus pormestarille, ja rakennuttajan tuli raadin ja naapureiden läsnäollessa selostaa, kuinka hän aikoi rakentaa; tämän jälkeen rakennukset oli mitattava oikeaan paikkaansa. Vuoden 1619 säädöksessä ei mainita ruutuasemakaavaa. Jo vuoden 1620 tapahtumat osoittavat järjestyksen kuitenkin tarkoittaneenjuuri tätä. Uusien kaupunkien osalta kaavoitus tapahtui siten, että rakennettavan alueen kadut, korttelit ja tontit paalutettiin ensin maastoon. Suunnittelu tapahtui siis paalutuksen avulla, ei "piirustuspöydän ääressä".
UUSIEN KAUPUNKIEN ASEMAKAAVOITUSSuomen osalta vuosi 1634 oli ratkaisevan tärkeä, sillä silloin sai maanmittari Olof Gagnius käskyn mitata kaikki maan kaupungit. Työn tuloksia olivat ainakin Turun mittaus 1634 ja mahdollisesti Viipurin vanhin tunnettu mittaus, ainakin sen perustyö Muista Gagniuksen mahdollisesti tekemistä mittauksista ei ole säilynyt tietoja. Kustaa II Aadolfin aikana Pohjanlahden rannikolle perustettiin neljä uutta kaupunkia, Uusikaupunki (1617), Uusikaarlepyy (1620), Kokkola (1620) ja Tornio (1620). Itä-Suomessa taas vakiinnutettiin Käkisalmen asema kaupunkina (1624), perustettiin Taipale (1617) ja tehtiin päätös Salmin (1632) ja Sortavalan (1632) perustamisesta; näistä Sortavala ei kuitenkaan syntynyt vielä tässä vaiheessa. Kaavoituksen kannalta ovat Pohjanlahden kaupungit merkittävämpiä. Uudenkaupungin saatua privilegionsa kaupunkilaiset velvoitettiin rakentamaan kunnollisia katuja ja kauniita taloja annettavan suunnitelman mukaisesti. Seuraavana kesänä kuningas kehottikin Anders Burea mittaamaan Uudenkaupungin kadut ja tontit. Buren määräyksessä mainitaan selvästi vuoden 1619 säädöksen hengessä paikan päällä tapahtuvasta mittauksesta. Ilmeisesti Bure ei kuitenkaan koskaan käynyt Uudessakaupungissa, koska tiedetään kuninkaan velvoittaneen kaupungin pormestarin Isak Nilssonin huolehtimaan rakentamisen säännönmukaisuudesta. Vuonna 1620 pormestari sai tästä palkkionsa eli kaksi verovapaata vuotta. Uusikaupunki ei kuitenkaan saanut kuninkaan toivomaa säännöllistä rakennetta. Se rakentui pitkän S-kaarisen pääkadun varaan. Kaupungin avokulmainen tori oli kadun keskivaiheilla ja kadulle johti 11 kapeampaa kujaa. Korttelityyppi oli epäilemättä kapea, mutta uusi piirre oli, että pääkadulle johtavista kujista viisi jatkoi kulkuaan pääkadun pohjoispuolelta sen eteläpuolelle, ja niitä voidaan siis pitää varsinaisina poikkikatuina.
Uusikaarlepyy, Kokkola ja Tornio ovat kaavoituksellisesti samaa tyyppiä, vaikka Tornion perustaminen kuuluukin toiseen historialliseen yhteyteen. Kustaa II Aadolf laillisti 1616 Saloisten ja Pedersören markkinapaikat, ja 1618 hän harkitsi myös kaupungin perustamista Pedersöreen. Valtaneuvos Filip Scheding tutki 1618 ja 1619 tilannetta Pohjanmaalla ja päätyi siihen, että olisi tarkoituksenmukaista perustaa kaupungit Pedersören/Pietarsaaren ohella myös Uuteenkaarlepyyhyn ja Kokkolaan. Tuloksena syntyi Uusikaarlepyy ja Kokkola. Molemmat saivat privilegionsa 1620. Samana vuonna toteutui jo pitkään suunniteltu Tornion perustaminen.
Uudenkaarlepyyn, Kokkolan ja Tornion vanhin kaavarakenne tunnetaan niistä tehtyjen mittausten perusteella. Torniossa on jopa osittain säilynyt 1620-luvulla luotua rakennetta. Kaikki kaupungit saivat suhteellisen säännönmukaisen mutta topografiaan, ensisijaisesti rantaviivan kulkuun, sovitetun rakenteen. Erityisen selvänä pyrkimys säännönmukaisuuteen näkyy Uudessakaupungissa. Näissä kaavoissa katuverkko ei enää keskiaikaisen perinteen mukaisesti koostunut pääkaduista ja kujista, vaan kadut olivat tasaleveitä ja samanarvoisia, eli katuverkko oli siis ruutukaavan mukainen. Toisaalta Bure käytti kuitenkin vielä perinteistä kapeaa korttelia, mikä ei luonut edellytyksiä katutilan ja katuseinämän rakenteelliselle uudistumiselle; tämä olisi edellyttänyt ns. leveää korttelia.
MUUTOKSET VANHOJEN KAUPUNKIEN MITTAUKSISSAHuolimatta vuoden 1628 mittausmääräyksistä ei Suomen kaupungeissa tapahtuneen merkittäviä muutoksia, ehkä Viipuria lukuun ottamatta. Vuonna 1623 Viipurissa määrättiin henkilö, joka valvoi mm. katujen kuntoa. Vuosina 1627 ja 1628 Viipuria kohtasi kaksi suurpaloa, jotka olivat niin rajuja, että Vallin esikaupungissa palolta säästyi vain kahdeksan taloa. Palojenjälkeen viipurilaiset saivat jälleenrakennustyön helpottamiseksi erilaisia verovapauksia, ja kivitalojen rakentajille myönnettiin jopa kymmenen verovapaata vuotta. Jälleenrakennustyössä pyrittiin nyt myös edustavampaan lopputulokseen. Työtä kutsuttiin johtamaan saksalainen muurari Petter Holtgreff, jonka samalla piti valvoa rakentamisen tasoa. Viipurin kaavarakenteessa ei kuitenkaan, ainakaan muurin sisällä olevassa osassa, tapahtunut todettavissa olevia muutoksia. Sen sijaan kaupunki sai joukon kivitaloja. Vuoden 1634 palon jälkeen tapahtunut Käkisalmen kaavoitus muodostaa ongelmallisen välivaiheen. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty Käkisalmi sai 1624 privilegiot, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kaupunki paloi perustuksiaan myöten. Linnoitustoimen päällikkö Olof Hansson Örnehufvud sai nyt määräyksen mitata kadut niin, että ne muodostuisivat suoriksi ja säännöllisiksi ("afsticke gatorne, så att de reguliert och ordentligen blefve formerade"). Örnehufvudin suunnitelma on säilynyt ja se edustaa siis uudenlaista suunnitteluprosessia, missä ensin syntyi mittakaavaan piirretty suunnitelma,, joka sitten paalutuksin merkittiin maastoon. Käkisalmessa paalutus tapahtui vuoden 1635 aikana, jolloin Örnehufvudin tiedetään olleen siellä. Suunnitelmaan ei kuitenkaan merkitty tonttijakoa, ja vuoden 1650 mittaus osoittaa, että Käkisalmi sai vain osittain ÖL;rnehufvudin hahmotteleman säännöllisen rakenteen. Kun kuitenkin seuraavan vuosisadan vaihteessa tehdyn mittauksen mukaan Käkisalmessa esiintyi leveä kortteli, tämä on mitä todennäköisemmin seurausta vasta vuosien 1662, 1679 ja 1697 palojen jälkeisistä uudelleenjärjestelyistä.
Pietari Brahen kenraalikuvernöörikaudet (1637 - 41 ja 1648 - 53) merkitsivät kaupunkilaitoksen kehittymistä ja säännöllisen ruutukaavan lopullista läpimurtoa. Pietari Brahen työn vaikuttimina olivat sekä taloudelliset että arkkitehtoniset arvot. Kukoistavalla suurvallalla tuli olla kukoistava kaupunkilaitos. Ajatus heijastuu jo eräistä Axel Oxenstiernan lausunnoista. Hän totesi mm., että tuskin oli olemassa toista valtakuntaa, jossa oli niin vähän ja niin kurjia kaupunkeja kuin Ruotsi. Kun Pietari Brahe 1642 oli palannut Tukholmaan, Oxenstierna puuttui nimenomaan Suomen kaupunkeihin. Hän ilmoitti hallituksen aikovan perustaa Pohjanmaalle uusia kaupunkeja, ja tätä varten oli suunniteltu komitea, johon tuli kuulumaan myös insinööri, so. kaavoittaja. Lisäksi valtaneuvosto oli edellisenä vuonna antanut määräyksen, että kaikille perustettaville kaupungeille oli laadittava säännöllinen asemakaava. Myös olemassa olevat kaupungit oli vähitellen saatettava ruutukaavan mukaiseen asuun. Huoli kaupunkien kaavarakenteen toteutumisesta johti 1650 yleiseen määräykseen kaikkien kaupungeissa olevien autiotonttien rakentamisesta; rakentamaton tontti kun oli rumentava aukko.
Pietari Brahen ensimmäisen kuvernöörikauden aikana syntyivätkin päätökset Hämeenlinnan ja Savonlinnan perustamisesta (1639), Helsingin siirtämisestä nykyiselle paikalleen sekä Turun ja Viipurin uudelleen kaavoittamisesta. Toisen kuvernöörikauden toiminta oli ehkä vielä näkyvämpää. Vuonna 1649 oli esillä ehdotus kaupunkien perustamiseksi Maalahteen, Närpiöön, Saloisiin sekä Vehkalahteen, ja vielä saman vuoden kuluessa saivat privilegionsa Kristiinankaupunki, Raahe ja Lappeenranta. Kaakkois-Suomeen perustettiin 1653 Vehkalahti. Omaan vapaaherrakuntaansa Pietari Brahe perusti Kajaanin 1651 ja Brahean 1652 sekä samana vuonna ns. ensimmäisen Kuopion, minkä lisäksi hän suunnitteli kaupunkia myös Paraisille. Sortavala syntyi kruunun toimesta viimeinkin 1642, minkä lisäksi myös muut läänitysten haltijat kuin Pietari Brahe perustivat alueilleen kaupunkeja. Ebba de la Gardie perusti Pietarsaaren (1652) ja Thure Oxenstierna Kurkijoen kaupungin (1668) Laatokan rannalle. Keskenjääneitä hankkeita olivat kaupunkien suunnittelu Nokialle, Koiviston saarelle ja Lahden kylään Hollolaan. Kaupunkien lukumäärä kohosi näin vuosien 1617 - 68 välillä yhdestätoista kolmeenkymmeneen.
Vuosisadan keskivaihe oli ennennäkemättömän vilkasta kaupunkirakentamisen ja kaavoituksen aikaa. Pietari Brahen henkilökohtainen panos oli tässä ratkaiseva. Uudet kaupungit saivat ennalta laaditun asemakaavan, monet jopa useampia vaihtoehtoisia suunnitelmia, ja lisäksi kaavoitettiin Tammisaarta ja Porvoota lukuun ottamatta kaikki silloiset kaupungit uudelleen. Monet tuhoisat kaupunkipalot edesauttoivat paradoksaalisella tavalla uudelleenkaavoituksen toteutumista. Kun kaupunkienjulkiset rakennukset lisääntyivät juuri 1600-luvulla, käy selväksi, että suomalainen kaupunki koki täydellisen uudestisyntymisen.
KAUPUNKIEN RAKENNE JA TILAELEMENTITSuomalainen kaupunki sai 1600-luvun keskivaiheilla suhteellisen selkeästi luonnehdittavan perusrakenteen: Se oli puurakenteinen kaupunki. Enää ei tehty erityistä propagandaa kivitalojen puolesta. Pääsääntöisesti sillä oli geometrisen säännöllinen ruutuasemakaava, homogeeninen katuverkko ja suorakaiteen muotoiset tai neliömäiset korttelit. Asemakaavat laadittiin etukäteen piirrettyinä suunnitelmina, usein kuitenkin paikalla tehdyn topografisen mittauksen pohjalta. Suunnitelmia ei kuitenkaan useinkaan sovitettu paikalliseen maastoon, vaan hankalat kukkulat, jopa kaava-alueelle osuvat merenlahdet edellytettiin muokattaviksi tonttimaisiksi. Tämä taas oli aivan ilmeistä seurausta pyrkimyksestä vakiomuotoisuuteen: kaupungin ihannemuoto oli joko suorakaide tai neliö. Kaupungin vakiomuotoisuutta korosti vielä usein kaavasuunnitelmiin merkitty tulliaita. Tulliaidan luomassa kaupungin suljetussa ääriviivassa heijastuu myös merkantilismin ideologia: kaupunki rajattiin ympäröivästä maaseudusta suljetuksi kokonaisuudeksi, jossa asuminen edellytti porvarisoikeutta. Kaupunkien rajautumista muusta maisemasta lisäsi vielä se, että kaupunkien viljelysmaat usein sijaitsivat tulliaidan vieressä: kaupunki näkyi jo kaukaa omana etuoikeutettuna kokonaisuutenaan. Kadut olivat yleensä 20 joskus 16 tai 18 kyynärän levyisiä, kaikki saman levyisiä ja tasaveroisia. Vain poikkeustapauksessa tavataan suunnitelmissa perinteinen kaksijakoinen katuverkko, jossa kujat ja kadut erottuvat toisistaan. Harvoin tehtiin jokin katu muita leveämmäksi. Kun näin tapahtui Claes Claessonin Oulua varten 1651 tekemässä asemakaavassa, jossa jokiuomaa reunustaa 50 kyynärän levyinen katu, oli syynä juuri jokiuoman liittäminen kaupunkirakenteeseen, ei halu korostaa katua muita tärkeämpänä. ns. kadunpääteaihe (poini de vue) oli kuitenkin yksi keino luoda katurakenteeseen korosteita. Tällainen esiintyi Anders Torstenssonin Turun (1639) ja Viipurin (1644) asemakaavoissa, joissa pitkä katulinja on suunnattu kohden tuomiokirkkoa ja Viipurin linnaa. Nämä ideat eivät kuitenkaan toteutuneet. Sen sijaan Viipurin Vesiportinkatu kulki kohti Tuomiokirkon tapulia. Kadunpääteaihe toteutui myös mm. Pietarsaaressa ja Kristiinankaupungissa, joissa kummassakin kellotapuli päätti katulinjan.
Regulariteetin läpimurron yhteydessä omaksuttiin säännöksi ns. leveä kortteli, joka rakentuu kahdesta vierekkäisestä tonttirivistä. Kortteli voi olla joko suorakaiteen tai neliön muotoinen, jolloin tonteilla luonnollisesti on vastaava muoto. Leveä kortteli voi kuitenkin olla joko yksi- tai kaksiakselinen. Edellisessä korttelin kaikki tontit ovat poikkiakselin suuntaisia, kun taas kaksiakselisessa korttelissa päätytontit ovat korttelin pituusakselin suuntaisia ja välitontit poikittaisia. Tässä tapauksessa ne useimmiten kulkevat korttelin läpi. Näistä päätyypeistä esiintyy paikallisten olosuhteiden aiheuttamia muutoksia. Erilaisten korttelityyppien käyttö samassa kaavassa pyrki ilmeisesti toimimaan ruutukaavaan liittyvän monotoonisuuden vaaran. Kortteleiden koko vaihteli selvissä rajoissa. Yleinen pyrkimys oli kuitenkin käyttää yhdenmukaista korttelikokoa, mutta ehkä ensisijaisesti topografisista syistä sekä vaihtelunkin luomiseksi samassa kaavassa saattoi esiintyä useita eri korttelikokoja. Ensimmäinen varma todiste renessanssin leveän korttelin omaksumisesta Suomeen saadaan Anders Torstenssonin Turun ja Helsingin suunnitelmista 1639. Tämän jälkeen siitä tuli miltei ehdoton normi suomalaisessa kaupungissa aina 1800-luvun loppuun saakka. Leveä kortteli mullisti tontinjäsentelyn periaatteen sekä myös katutilan ja katuseinämän rakenteen. Tästä lähtien edellytettiin, että kadun varteen rakennettiin vain asuintaloja, joiden sivu oli kadun suuntainen. Vastaavasti velvoitettiin sijoittamaan kaikki ulkorakennukset tontin sisäosaan. Näin kadut saivat oman arkkitehtonisen arvonsa. Kadun suljettua luonnetta lisäsi se, että ihannetilanteessa rakennukset olivat tontin katureunan mittaisia. Näin viereisten tonttien rakennukset seisoivat miltei pääty päädyssä, ja tontin sisäosiin päästiin katetusta porttikäytävästä. jos taas talo oli tontin reunaa lyhyempi, talon päädyn ja tontinrajan väliin jäi portti ja toisinaan lyhyt aita. Kadun sulkeutuneisuutta lisäsi vielä se, ettei asuintalojen katuseinissä ollut ulko-ovia, vaan asuntoihin kuljettiin pihaseinässä olevasta ovesta. Näin ollen 1600-luvun katuseinämä oli tiivis.
|