KOHTI UUTTA KUVANVEISTO TAIDETTAItse asiassa Arvi Tynys (1902-59) kuuluu maamme taidehistoriaan vain sotia edeltävän tuotantonsa osalta. Hän opiskeli Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1925-29, osallistui ensi kerran näyttelyyn jo 1926 ja työskenteli 1930-luvulla Finnen ateljeessa. Hän osallistui useisiin veistokilpailuihin ja menestyikin varsin hyvin (mm. viides sija Vaasan vapaudenpatsaskilpailussa 1935), hän sai stipendejä ja tilaustöitä, joita hän teki yhdessä mm. arkkitehti Viljo Revellin kanssa. Sodanjälkeen Tynys muutti Ruotsiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Siellä hän jälleen toimi yhteistyössä Revellin kanssa ja veisti mm. maamme ensimmäisen abstraktin monumentaaliteoksen Ylös valoon 1958. Teos sijoitettiin Revellin piirtämän Kudeneuleen tehtaan pihalle Hankoon
1950-luku oli maamme veistotaiteessa suurten muutosten vuosikymmen: silloin astui esiin joukko veistäjiä, joiden tuotanto sittemmin 1960 - ja I970-luvulla itsenäistyi ja alkoi saada omaa kantavuutta; heistä tulee puhe uusien virtausten yhteydessä. Muuan heistä on silti syytä mainita jo nyt: nuorena kuollut Pekka Aarnio (1930 -60). Hänen erinomaisen lupaavaa esikoisnäyttelyään 1955 seurasi pian merkittäviä näyttelytilaisuuksia (mm. Sao Paulon biennaali 1959).
Ikääntyvän Wäinö Aaltosen asema sodanjälkeisessä Suomessa ei liene ollut henkisesti helppo: hän oli eräänlainen elävä kansallinen muistomerkki, jonka harteille sälytettiin julkisia velvollisuuksia ja useinkin sangen vähän inspiroivia ja vaihtelevaa jälkeä jättäneitä työtehtäviä. Julkisissa töissään Aaltonen ei ottanut riskejä, mutta samalla hän kaikessa hiljaisuudessa herkeämättä etsi jotain uutta. Se näkyi mm. Turun taidemuseossa 1961 pidetyssä suuressa näyttelyssä: klassisten teosten joukossa klassikon salattu puoli - Seita - uhmasi veistotaiteen kirjoittamattomia lakeja. Teoksessa Kasvot I kasvonpiirteitä on korostettu mustalla maalilla; Sinisilmäisessä tytössä aihe nipin napin piirtyy esiin, ja lisäksi veistos on retusoitu niin, että kyseessä tuntuu pikemminkin olevan " mustasilmäinen tyttö". Näyttelyssä oli esillä jopa puhtaista luonnonmateriaaleista koostettuja assemblaaseja, mm. Korkealta katsova ja punapukuinen nainen, samoin suoranaisia ready made -esineitä, kuten Torso (1958, puualustalle sementillä kiinnitetty turmaliininpala, 46 cm, suvun omistuksessa). Aikoinaan näitä teoksia pidettiin julkisuuden henkilön pikku pilana tai testeinä. Pontimena lienee kuitenkin lähinnä ollut tekijän ehtymätön kokeilunhalu, jota ympäristö ei suostunut näkemään.
Aimo Tukiainen (1917-96) ansaitsee paikkansa viimeisenä ennen 1960-lukua esitellyistä veistäjistä: paremmin kuin kukaan muu näet juuri hän edustaa itse itseään uudistavaa perinnettä. Lyhyesti sanoen tuo "perinne" oli tällainen: Tukiainen kävi Taideyhdistyksen piirustuskoulua Viipurissa 1935-38 ja Helsingissä 1938-41 sekä debytoi vuonna 1940 - oireellisesti soturin päätä esittävällä muotokuvalla. Sodan aikana hän veisti lähinnä pronssi- ja graniittimuotokuvia, asiallisen lujapiirteisesti ja hivenen klassisoivaan tyyliin. Sodan jälkeen hän teki kymmenkunta hautamuistomerkkiä, mm. Porin monumentin mutta myös punaisten muistomerkin Karkkilaan sekä Eetu Safinin monumentin Poriin. Pienempien töidenjälkeen oli vuorossa Mannerheimin ratsastajapatsas Helsinkiin. Sen valmistuttua vuonna 1960 myös Tukiainen oli valmis johonkin uuteen. Sitä, samoin kuin vapaamuotoista taidetta esittelevän Ars 61:n saapumista Helsinkiin ja Eila Hiltusen voittoa Sibeliuksen muistomerkkikilpailussa voidaankin pitää Suomen veistotaiteen uuden, modernin ajan alkuna vuosina 1960-61. Tästä linkistä löydät Mannerheimin Ratsastajapatsaan ja Sibeliuksen muistomerkin. |
