FUNKTIONALISMI
Oireita Keski-Euroopan uudesta arkkitehtuurista ilmaantui Suomeen 1920-luvun lopulla. Siirtyminen klassisismista funktionalismiin ei tapahtunut äkkinäisenä, rajuna mutoksena vaan hiljalleen, huomattavan lavealla rintaman Ensimmäisinä uusia virtauksia välittivät samat nuoret arkkitehdit, jotka 1920-luvulla suosivat pohjoismaista klassisismia. Arkkitehtuurikilpailuista tuli heille tärkeä forum Funktionalismin keskushahmoista mainittakoon ennen muuta Alvar Aalto (1898-1976), Erik Bryggman (1891-1955) Pauli E. Blomstedt (1900-35) sekä Hilding Ekelund (I893 - 1984), joka arkkitehdintyönsä ohessa toimitti ammattikunnan Arkkitehti-lehteä. Turku nousi arkkitehtuurin uusien kysymysten keskus paikaksi. Ruotsalainen Sven Markelius esitelmöi siellä vuonna 1928 pidetyssä Arkkitehtiliiton kokouksessa talonrakentamisen rationalisoinnista; siellä vakiinnuttivat maineensa Aino (1894-1949)ja Alvar Aalto, joka yhdessä Erik Bryggmanin kanssa rakensi kaupungin 700-vuotisjuhlanäyttelyn modernismin manifestaatioksi, siellä puitiin uuden arkkitehtuurin probleemeja mm. kulttuurilehti Granskarenissa. Aallon ensimmäisiä toteutuneita modernistisia rakennuksia olivat Turun Sanomien lehtitalo (1928-30) sekä Turun Läntisen Pitkäkadun ns. standardivuokratalo (1927-29).
Suomalaiset olivat solmineet henkilökohtaisia suhteita ruotsalaisiin arkkitehteihin jo 1920-luvun alussa. Ruotsin ja muun Euroopan ammattilehtiä seurattiin, matkustettiin ja osallistuttiin kongresseihin. Siten myös meillä pysyttiin ajankohtaisten rakentamiskysymysten tasalla. Suomalaiset arkkitehdit kävivät mm. Tukholman näyttelyssä 1930, samoin stuttgartilaisella asuinalueella, joka on jäänyt vuoden 1927 Deutscher Werbundin asuntonäyttelyn pysyväksi muistomerkiksi.
Alvar Aallon Turun Sanomien toimitalo, Paimion parantola (kilp.1928; valm.1933) ja Viipurin kirjasto (kilp. 1927; 1935) loivat pohjan suomalaisen arkkitehtuurin kansainväliselle maineelle. Vuonna 1929 Aalto kutsuttiin Frankfurtiin kansainvälisen CIAM - ryhmän kokoukseen, jossa tarkoin seulotun avantgardistisen arkkitehtiryhmän kesken puitiin pienasuntojen ongelmia. Erik Bryggman suunnitteli Antwerpenin näyttelypaviljongin 1930, kun taas Aalto oli luomassa suomalaisen arkkitehtuurin profiilia Pariisissa 1937 ja New Yorkissa 1939.
TYYLI VAI METODI ?
Pohjoismaissa funktionalismista, "funkiksesta", tuli uuden arkkitehtuurin yleisnimitys, kun sitä muualla Euroopassa kutsuttiin uusasialliseksi, funktionaaliseksi, rationaaliseksi tai kansainväliseksi suuntaukseksi. Lähtökohtana olivat Hollannin, Ranskan, Saksan ja Neuvostoliiton arkkitehtien ja taiteilijoiden pyrkimykset kohti uutta arkkitehtuuria. Taustatekijöinä olivat vaikuttamassa ensimmäisen maailmansodan jälkeinen asuntopula, rakennustekniikan kehittyminen ja ennen muuta teollisuuden rationalisointi- ja standardointipyrkimykset. Suurkaupunkien slummiutumisen ja umpikortteleiden ahtaiden valokuilujen tilalle tarjottiin kaupunkirakentamisen uusiksi ihanteiksi ilmaa, valoa ja terveellisyyttä. Sosiaalinen rakennustuotanto synnytti Saksassa funktionalismin tyypillisen kaavoitusmallin, jossa erilliset kerrostalot, ns. lamellitalot, sijoitettiin samansuuntaisilla rinnakkain. CIAM: in kongressiteemana 1929 Olivat massatuotantoon sopivien pienasuntojen uudet pohjakaavaratkaisut, joissa peruslähtökohdiksi asetettiin asumistoiminnat ja kunkin toiminnan vähimmäisvaatimukset, "Die Wohnung für das Existenzminimum". Aalto osallistui kongressiin, joskin hän myöhemmin irtautui CIAM: in koulukunnan ankarimmasta dogmatiikasta
Modernismin esitaistelija ja CIAM: in primusmotor, Ranskassa vaikuttanut arkkitehti Le Corbusier (1887 - 1965), Oli 1926 muotoillut uuden arkkitehtuurin viideksi periaatteeksi pilarirungon, kattoterassit, vapaan pohjakaavan, nauhaikkunat ja vapaan julkisivun. Vaikka hän hengenheimolaisineen painotti arkkitehtuurin funktionaalisia ja teknisiä näkökohtia, tarkoitus ei suinkaan ollut luopua arkkitehtuurin kauneutta, säännönmukaisuutta ja tasapanoa säätelevistä klassisista säännöistä. 1930 - luvun alussa pidettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa arkkitehtuurinäyttely, jonka jälkeen julkaistiin samansisältöinen kirja The International Style. Taidehistorioitsija H. R. Hitchcock ja tuleva arkkitehti Philip Johnson määrittelivät sen yhteydessä Euroopan uuden arkkitehtuurin "tyyliksi", jolla oli omat tyypilliset tunnusmerkkinsä, toisin kuin modernismin puolestapuhujat olivat vakuuttaneet. Ruotsissa kysymystä oli pohtinut mm. funktionalismin ohjelmanjulistus "Acceptera" vuonna 1931 Suomessa taas mm. Lars - Ivar Ringbom Granskarenissa ja P. E. Blomstedt Arkkitehti- lehdessä olivat puineet kysymystä, missä määrin funktionalismia olisi pidettävä tyylinä.
TEKNIIKKA, MUOTO, MATERIAAL JA ILMAISU
Eurooppalaisen modernismin tunnusmerkit, mm. pilarirunko ja tasakatto, olivat syntyneet teräsbetonin rakenneratkaisujen myötä. Kun kantavat pilarit sijoitettiin julkisivun sisäpuolelle, voitiin rakentaa koko talon mittaisia vaakasuoria nauhaikkunoita. Suomessa ne tosin 1930-luvulla jäivät verraten harvinaisiksi, sillä useimmiten julkisivut tehtiin yhä perinteisesti muuraamalla erillisine ikkuna-aukkoineen. Vaikeasti ratkaistava aito tasakatto korvattiin julkisivun yläreunan taakse kätketyllä litteällä pulpettikatolla. Asuintaloissa tavallisin oli yhä harjakatto näkyvissä olevine räystäineen. Suuret lasipinnat, ohuet teräsprofiilit sekä sileä, aineettoman tuntuinen rappaus edustavat funktionalismia tyypillisimmillään, jos kohta esim. teollisuusrakennuksissa suosittiin muurattua tiiltä. Sisätiloille antoivat ilmettä heijastavat, toisinaan kirkasväriset pinnat, "viileät" materiaalit, kiiltävät lattiat ja niklatut tai kromatut listat esteettisinä esikuvinaan autot ja koneet. Parantoloiden, liikenneterminaalien odotushuoneiden ja modernien pankkisalien kokonaisvaikutelmaa loivat pintojen tarkoin harkitut himmeysasteet ja valonheijastukset.
JULKISTEN RAKENNUSTEN MODERNISMI
Manner-Euroopassa 1920 ja 1930-lukujen funktionalismi jäi suurelta osin marginaaliseksi ilmiöksi. Pohjoismaissa tilanne oli kuitenkin toinen. Funktionalismin korostamat terveelliset, taloudelliset ja tekniset ratkaisut vetosivat tekniikan uusia saavutuksia suosiviin rakennuttajiin kuten Suomessa mm. teollisuus ja puolustusvoimat, jotka suosivat funktionalismia. Puolustusministeriön rakennustoimistoon kiinnitettiin useita naisarkkitehteja, esim. Elsi Borg (1893 - 1958) ja Martta Martikainen (1904 - 92). Osuusliikkeen rakennuksista aina tuotantolaitoksista liikehuoneisiin sukeutui suomalaisen funktionalismin symboleja - edelleenkin puhutaan "osuuskauppafunkiksesta". Valde Aulangon (1883 - 1959) ja Erkki Huttusen (1901 - 56) johtaman SOK:n rakennusosaston esikuva oli Ruotsin Kooperativa Förbundetin arkkitehtitoimisto. Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) rakennusosaston teknisenä johtajana 1928 - 34 toimi arkkitehti Väinö Vähäkallio (1886 - 1959).
Muita tyypillisiä rakennuskohteita olivat parantolat ja sairaalat, urheilu- ja liikennerakennukset sekä hotellit. Funktionalismi sopikin niihin hyvin, sillä menetelmän mukaista oli jakaa rakennus eri osiin toiminnallisen sisällön mukaan. Esimerkkejä ovat Paimion parantola, Erik Bryggmanin Vierumäen urheiluopisto Heinolassa (1930; 1931 - 36), Yrjö Lindegrenin (1900 - 52) ja Toivo Jäntin (1900 - 1975) Olympiastadion (1933 - 1940), Otto Flodinin (1903 - 69) ja Eero Seppälän (1902 - 41) Tampereen rautatieasema sekä P. E. Blomstedtin sodassa tuhoutunut Hotelli Pohjanhovi (1935 - 1936) Rovaniemellä.
Kirkkojen rakennuttajat suosivat pääosin perinteisempää muotokieltä, mikä näkyy mm. ajan arkkitehtuurikilpailujen palkinnonjaosta. Funktionalistisia sakraalirakennuksia onkin niukalti, jos kohta merkittäviä ovat P. E. Blomstedtin Kannonkosken kirkko (1933 - 1938) sekä Erkki Huttusen Nakkilan (1937) ja Rajamäen tehdasyhteisön kirkot (1935 - 38). Erik Bryggmanin piirtämä Paraisten siunauskappeli (1929 - 30) sijoittunee sileine valkoisille rappauksineen, litteine satulakattoineen ja askeettisine sisätiloineen jonnekin klassisismin ja funktionalismin häilyvään rajamaastoon.
UUDET KAAVOITUSPERIAATTEET
1930-luvun asuintalot sovitettiin enimmältään vanhoihin asemakaavoihin. Toisin kuin Ruotsissa, jossa 1930-luvusta tuli Saksan mallin mukaisesti laajan sosiaalisen rakennustuotannon vuosikymmen, Suomessa rakennettiin vain muutama funktionalismin avoimen kaavan mukainen kerrostaloalue. Vaikka ajan asemakaavaluonnoksiin kaavailtiin usein samansuuntaisesti sijoitettuja lamellitaloja, ne jäivät paljolti rakentamatta. Tällaista lamellikaavaratkaisua edustaa Airi Seikkala-Viertokankaan (1908 - 60) ja Märtha Lilius-Tallrothin (s. 1904) Puolustusministeriössä Jyväskylän Rautpohjan asuinalueelle 1930-luvun lopulla laatima kaava. Samoihin aikoihin rakennettiin Aallon piirtämä Sunilan selluloosatehtaan asuinalue (1936 - 39) sekä Helsingin Olympiakylä (1939 - 48) vapaamman, maastoa myötäilevän mallin mukaan. Jälkimmäinen - Hakan asuntotuotannon avausprojekti muuten - oli tarkoitettu kesäksi 1940 suunniteltujen olympialaisten edustajien majoituspaikaksi. Alueen asemakaavasta ja rakennusten piirustuksista vastasivat Hilding Ekelund ja Martti Välikangas (1893 - 1973).
Tiettyjen teollisuuslaitosten pientaloalueilla funktionalismi muokattiin kotimaiseen tyyliasuun. Esimerkkinä voidaan mainita Imatran Kaukopään tehtaiden asuinalue (1934 - 36),jonka suunnitteli Väinö Vähäkallio, teollisuuden suosima arkkitehti. 1930 -luvun omakotitalojen, vapaa-ajanasuntojen, siirtolamökkien, kioskien ja kerhotalojen joukosta tapaa toisinaan todellisia "lautafunkiksen' helmiä vaaleine puuverhouksineen. Hieno esimerkki on Kotkan Högforsin insuliittitehtaan johtajantalo, huvila, jonka Aarne Hytönen (1901 - 72) ja Risto-Veikko Luukkonen (1902 - 72) suunnittelivat alkuaan Helsingin suurmessuille 1935. Aikakauslehti Aitta järjesti vuonna 1928 vapaa-ajanasuntojen suunnittelua koskevan arkkitehtikilpailun. Molemmat sarjat, sekä viikonloppumajojen että isompien kesämökkien, voitti modernistisilla ehdotuksillaan Alvar Aalto.
FUNKTIONALISMI VASTAAN TRADITIONALISMI
Vaikka funktionalismi on tuotu esille 1930 -luvun keskeisenä suuntauksena, se ei hallinnut kenttää yksin. Sen rinnalla vaikutti edelleen raskaampi ja monumentaalisempi arkkitehtuurityyli, jota suosivat eräät julkiset laitokset, liike-elämä ja yksityinen pääoma. Eduskuntatalon ja Helsingin yliopiston keskustelua herättäneen klassisistisen lisärakennuksen (1931-, 1935 - 37) suunnittelija Johan Sigfrid Sirén (1889 -1 961) piirsi Helsinkiin, Tampereelle ja Vaasaan liiketaloja, joiden julkisivut saivat vahvasti pystysuuntaa korostavan ilmeen, kun taas funktionalistit suosivat vaakasuoria linjoja. Näitä rakennuksia ei ehkä silti voi liittää traditionalismiin paneutumatta syvällisemmin niiden pohjakaava- ja sisätilaratkaisuihin.
BRYGGMAN JA AALTO
1930-luvulla sekä Aalto että Bryggman kehittivät tyyliään persoonalliseen, "pehmeämpään" suuntaan, joka poikkesi funktionalismin sankariaikojen puritaanisuudesta. Pohjakaavojen ja ulkoasun suunnittelussa kiinnitettiin entistä enemmän huomiota rakennuspaikan erityisominaisuuksiin ja maiseman luonteeseen. Terassit ja sisäänkäynnit loivat yhteyttä sisä- ja ulkotilan välille. Tätä lähestymistapaa voi tarkkailla Aallon asuntokohteissa aina johtajanhuviloista työväenasuntoihin, samoin Bryggmanin Turun seudun huviloissa. Villa Maireasta, Maireja Harry Gullichsenin Noormarkkuun, Ahlströmin ruukkiympäristön yhteyteen mäntyharjulle rakentamasta kodista (1938 - 39), tuli rikkaasti orkestroitu kokonaisuus, jonka pohjakerrokseen Aalto loi avonaisen sisätilamaiseman seurustelu-, lepo-, työ- ja ruokailutiloineen. L:n muotoinen rakennus avautuu puutarhaan, jossa seurustelu voi jatkua avotulen ääressä, saunassa tai uima-altaan partaalla. Sekä edustus- että arkikäyttöön suunniteltu Villa Mairea on sisustettu luonnonmateriaalein, ja jokaisen aineen ominaisväriä on korostettu seinien neutraalia valkoista vasten. Talo olikin Aallolle eräänlainen koekenttä, jolla hän testasi myöhemmissä töissään kehittelemiään ideoita.
Kotkan Sunilan ja Euran Kauttuan tehtaiden asuntoalueilla Aalto kokeili uudentyyppisiä asuintaloratkaisuja. Ahlströmin toimeksiantojen ja Sunilan selluloosatehdasprojektin yhteydessä hän tutki, millaisia rivi-, terassi- ja kerrostalotyyppejä eri maastoihin voi soveltaa. Työläisperheille tarkoitettu Sunilan terassitalo (1936 - 39) sekä alkuaan suurempaan, joskin toteuttamatta jääneeseen kokonaissuunnitelmaan kuulunut Kauttuan pitkä, portaittain nouseva terassi-rivitalo (1939) osoittavat, miten kekseliäästi pienasuntoja saattoi sijoittaa rinnemaastoon. Erik Bryggmanin piirtämällä Turun Ylösnousemuskappelilla (1938; 1941) on erityisasema Suomen nykyarkkitehtuurissa. Harva sakraalirakennus kykenee luomaan yhtä hartaan tunnelman. Kappeli sijaitsee mäenharjalla hautausmaan yläpuolella, ja pääsisäänkäyntiä kohti noustaan rinteen loivaa portaikkoa pitkin. Kappelin eteiseen astutaan avoimesta pylväshallista ja eteisestä kuljetaan holvattuun kappelisaliin. Päälaivan oikeanpuoleisen pylväikön lomitse, lasiseinän takana, avautuu esteetön maisemanäkymä. Päiväsaikaan valo heijastuu sivulaivan lattiaan jättäen kappelisalin kattoholvin osittain varjoon. Alttarille taas virtaa valoa sivuikkunasta. Rapatussa seinäpinnassa, puussa, kuparilevyissä ja sivutilojen tiililattioissa on käsin kosketeltava materiaalin tuntu. Pengerrykset ja kivetyt käytävät juurruttavat rakennuksen maastoon. Alvar Aalto Säätiön nettisivulle pääset tästä. Tästä voit tutustua Alvar Aallon rakennusten rakennussuojeluun ja korjausneuvontaan Kirjallisuuskritiikki teoksesta Richard Weston: Alvar Aalto. Phaidon, 1995.lötyy tästä linkistä Bryggmannin Turun Ylösnousemuksen kappelista saat lisää tietoa Turun ja Kaarinen seurakuntien nettisivuilta
|
