KANSAN- JA ELÄINAIHEIDEN TAITAJIAHannes Auteren (1888 - 1967) ja Albin Kaasisen (1892 -1 970) nimiin liittyy muuan1920 -luvun kuvanveiston erityispiirre: he palauttivat puun veistosten materiaaliksi. Tyyliltään ja aiheiltaan heidän teoksensa edustavat kansanelämän ruohonjuuritasoa, joskin he ilmensivät sitä olennaisesti toisistaan poikkeavaan tyyliin. "Saarijärven salomailla" syntynyt, kasvanut, elämänsä asunut ja kuollut Autere oli rehevän kursailematon kansanelämänkuvaaja sekä Kiven ja Raamatun dramaattisten kohtausten luontainen kuvittaja. Kaasinen taas luonnehtii suomalaiset kansantyyppinsä miltei sofistikoidun ironisesti, paljolti samaan tapaan kuin Ruotsin Döderhultarnin Axel Petterson. He debytoivat miltei samaan aikaan - Kaasinen vuonna 1916 ja Autere 1920 - ja toivat virkeän tuulahduksen kulttuuriväsymyksen ja alakulon sävyttämään henkiseen ilmanalaan. He esiintyivät aikansa naivisteina, vaikka molemmilla oli pitkä ja perusteellinen koulutus takanaan (Autere opiskeli 1909-13 Taideteollisuuskeskuskoulussa ja työskenteli 1913-19 Gunnar Finnen ateljeessa, Kaasinen 1912 - 16 Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja vuonna 1917 Viktor Malmbergin oppilaana). Etenkin Auterelle ilmaantui nopeasti runsaasti tukijoita, mm. vuorineuvos Gösta Serlachius Mäntästä. Suomalaisen taiteen näyttelyssä Göteborgissa 1923 hänestä sukeutui pohjoismainen kuuluisuus, ja kohtapuoliin hänet tunsi miltei koko maailma. Autereen tuotannon paras osa on syntyisin 1920-luvun lopulta ja 1930-luvun alusta, jolloin hän teki mm. Mäntän kirkon laajan koristelutyön (1928). Kaasisen tuotanto jatkui jokseenkin muuttumattomana 1950-luvulle saakka
Uutta sotien välisen ajan kuvanveistossa olivat myös eläinveistokset, joista kehittyi aivan oma lukunsa. Ensimmäisenä tätä aluetta kokeili Emil Cedercreutz 1I879-1949). Opiskeltuaan ensin kotimaassaan hän matkusti 1900 Belgiaan saamaan lisäopetusta ja asui sen jälkeen Pariisissa 1906-13. Hänen keskeinen aiheensa on hevonen. Tyyli on luonnehdittavissa lähinnä maalaukselliseksi impressionismiksi, joskin kookkaissa pronssiveistoksissa, kuten Porissa olevassa Äestäjästä,, 1927 Helsinkiin pystytetystä Äidinrakkaudessa ja Harjavallan 1934 paljastetussa Kyntäjässä on myös aitoa veistoksellista lujuutta ja monumentaalisuutta. Siluettitaiteilijana Cedecreutz saavutti ylittämättömän mestaruuden ja sai osakseen melkoista kansainvälistäkin arvonantoa.
Toinen jo varhain eläinaiheisiin erikoistunut veistäjä on Bertil Nilsson (1887-1939). Ateneumin ulkopuolelle on sijoitettu hänen teoksensa Kotkat (1914). Helsingin Kaivopuistossa on puolestaan Kalastava karhu (1915).
Kuitenkin vasta Jussi Mäntysestä (1886 - 1978) eläinveistokset saivat taiturin, jonka ilmaisu, jopa hienoisesti tyyliteltynä, vetosi vahvasti ajan makuun. Mm. Ruotsissa ja lopulta myös Lontoossa 1939 pidettyjen suurnäyttelyjen myötä hän nousi maailmanmaineeseen. Mäntynen oli "vuoden 1886 miesten" neljäs kuvanveistäjä ja pysyi pitkään Suomen kuvanveistäjäkunnan nestorina. Karhut, hirvet, ilvekset, kurjet ja joutsenet olivat hänen suosikkejaan, ja niitä esiintyykin runsain joukoin mitä erilaisimmissa hahmoissa. Varhaisimmista Suomessa olevista julkisista monumentaaliveistoksista mainittakoon Karhu muurahaispesällä (graniitti), joka pystytettiin Helsingin Kallion Agricolanpuistoon vuonna 1931.
Carl Wilhelmsin (ent. Svensson, 1889-1953) niukka 1920-luvun tuotanto on historiallisesti hyvin kiintoisa. 1930 - luvun teokset vain pohjustavat sitä verkkaan kypsyvää omintakeista tyyliä, jolla hän lopulta sodan jälkeen sai yleistä tunnustusta Pohjoismaissa. Wilhelmsin tie kuvanveistäjäksi oli pitkä ja kiemurainen. Hän opiskeli 1907- 12 Taideteollisuuskeskuskoulussa ja matkusteli 1912 - 13 opintomatkoilla Saksassa. Vuonna 1916 hän antautui vapaaksi taiteilijaksi, mutta palasi rahapulan takia taideteollisuuden pariin. Vasta opiskellessaan Bourdellen oppilaana Pariisissa 1920-21 hän lopullisesti vakuuttui mahdollisuuksistaan. Ensimmäisen kerran Wilhelmsin nimi tuli julkisuuteen hänen voittaessaan Aleksis Kiven ensimmäisen muistomerkkikilpailun Helsingissä 1928. Hänen ehdotustaan ei kuitenkaan hyväksytty, eikä hän liioin onnistunut voittamaan Aaltosta Eduskunnan suuren istuntosalin veistosten tekijänä, joskin hän sai veistää auloihin neljä stukkorellefiä. 1930 -luvun yleisön mielenkiinto kohdistui lähinnä suurikokoisiin monumentteihin, joten Wilhelmsin lukuisia pienoisveistoksia ei havaittu lainkaan. Sitä vastoin arvostelu heti paikalla huomasi hänen kookkaan teoksensa Leikkiviä lapsia (kork. 170 cm), jonka Ahlströmin perhe oli tilannut Noormarkkuun.
Sotien välisen ajan veistäjistä mainittakoon lisäksi pääosin muotokuvistaan tunnettu Gunnar Elfgren (1896-1976), joka debytoi vuonna 1921. Toisin kuin 1920-luvun dekoratiivisessa kuvanveistossa yleensä, hän sommitteli muotokuvansa vapaasti ja tyylitteli ne persoonalliseen, itsepintaisen epänaturalistiseen ja arkaisoivaan tyyliin.
|
