SUOMEN TAIDETEOLLISUUDEN KULTAKAUSI 1950 - LUVULLA
Sodanjälkeisessä muotoilussa kulki kaksi kilpailevaa linjaa koko suomalaisen taideteollisuuden kultakaudeksi kutsutun ajan - 1950-luvun ja jonkin verran vielä 1960-luvun puolellakin. Toinen oli pohjaltaan romanttinen ja sai elinvoimansa sotien ja sodanjälkeisten niukkojen vuosien synnyttämästä vastareaktiosta. Se suosi viljavaa dekoraatiota ja näkyi sekä lasitehtaiden koristeellisissa kulutustavaroissa että johtavan posliinitehtaan Arabian kahviastiastovalikoimassa. Sotavuosien korviketeollisuudessa materiaaliongelmia oli jo ratkaistu kekseliäästi ja ilmaisuvoimaisen koristeellisesta, kuuluimpia esimerkkejä ovat Greta Skogster-Lehtisen (1900-94) paperitekstiilit. Toinen linja oli aluksi näkymättömämpi, koska tuottajat ja kuluttajat eivät vielä siihen uskoneet; se tukeutui muotojen yksinkertaisuuteen ja käytännöllisyyteen, Ruotsin 1920- luvulta lainattu kauneutta arkeen -iskulause nostettiinkin taas kunniaan. Tätä linjaa edusti lähinnä keramiikkateollisuus huokeine fajanssiastioineen, joita voitiin pinota ahtaisiin keittiönkaappeihin, ja se ilmeni myös huonekaluteollisuudessa, jossa kotimaiset puulaadut tarjosivat lähtökohdan funkisvaikutteiselle yksinkertaisuudelle. Linjan ponnekkaisiin, uutta luoviin viljelijöihin kuului keraamikko Marita Lybeck (1906 - 90). Kymmenisen vuotta vuodesta 1947 lähtien hän valmisti Kauniaisten Emmel-nimisessä tehtaassaan kuppeja ja lautasia, jotka olivat tavallaan Kaj Franckin (1911 - 89) hiukan myöhemmin Arabialle muotoileman Kilta-astiaston edeltäjiä. Askeettisen linjan tyypillinen klassikko on huonekalusuunnittelija Ilmari Tapiovaaran (s. 1914) pinottava Domustuoli, joka syntyi 1947 ensimmäistä Domus Academica- rakennusta varten Helsinkiin.
Näiden kahden rintaman vastakohta leimahti ensi kerran näkyviin Iittalan lasitehtaan 1946 järjestämässä kilpailussa. Romanttinen perinne Henry Ericssonin (1898 - 1933) ja Arttu Brummerin hengessä hallitsi vielä kokonaisuutta rehevine muotoineen ja eloisine koristeluineen, mutta voittajien joukossa esiintyivät jo sellaiset nimet kuin Tapio Wirkkala (1915 - 85) ja Kaj Franck, joista Gunnel Nymanin (1909 - 48) ohella tuli suomalaisen lasitaiteen uuden linjan pääarkkitehteja. Tätä linjaa leimasi ankara, koristeeton, korkeintaan yksinkertaisin upotuksin elävöity tyyli, jossa muoto hallitsi yhä. Taidelasi muotoiltiin yhdessä lasinpuhaltajan kanssa tehtaalla eikä enää piirustuspöydällä, kuten ennen. Wirkkala jatkoi työtään Iittalassa ja loi seuraavana vuonna mm. kuuluisan Kantarelli-vaasinsa. Muutaman vuoden päästä hän sai työtoverikseen Timo Sarpanevan (s. 1926), kun taas Kaj Franck työskenteli kilpailevalle yritykselle Nuutajärvelle. Myös huonekaluja suunnitellut Gunnel Nyman avusti molempia tehtaita; 1930- luvulla ja sodan aikana hän oli ollut Riihimäen lasitehtaan palveluksessa.
Juuri taidelasin muotoilijoina maamme suunnittelijat saavuttivat kirkkaimmat voittonsa 1950-luvun areenoilla. Mutta uudistumista ruvettiin kohta kaipaamaan myös muilla taideteollisuuden ja taidekäsityön lohkoilla. Jähmeimmäksi osoittautui huonekalutuotanto, vaikka sillä Alvar Aallon ansiosta oli jonkin verran mainetta jo entuudestaan. Kohuttu takaisku oli llmari Tapiovaaran lähtö Askosta, tehdas ei näet ollut suostunut ottamaan tuotantoonsa hänen jo ennen sotaa suunnittelemiaan malleja. Alan huomattavimpia saavutuksia olivat sisustuskokonaisuudet, kuten Helsingin Palacen teollisuuspalatsi vuonna 1952, jonka sisustuksesta vastasivat Antti Nurmesniemi (s.1927), Olli Borg (1921 - 79) ja Olavi Hänninen (1920 - 92). Vasta 1970-luvulla tehtiin huonekalusuunnittelussa laveahko läpimurto, jota edustavat esim. Antti Nurmesniemen kokeelliset lepotuolimallit ja Pirkko Stenroosin (s.1928) reilun selkeät lastenhuonekalut. Oireita uudesta muototietoisuudesta oli jo aiemmin ilmennyt valaisinten suunnittelussa, jossa Paavo Tynell (1890 -1973) oli uurtanut uraa 1930- luvulla. Hänen yrityksestään Taito Oy:stä hankittiin valaisimet useisiin funktionalistisiin interiööreihin. Sodan jälkeen alan kärkeen siirtyi Stockmannin yhteydessä toiminut valaisintehdas Orionille mm. Yki Nummi (1925 - 84) ja Lisa Johansson- Pape (1907-89) muotoilivat valaisimia uusista muoviaineista ja muista materiaaleista.
Parempia uudistusmahdollisuuksia tarjosivat alat, joilla työprosessi oli vielä paljolti käsityötä ja markkinoita saatettiin tutkia pienillä sarjoina. Hopeasepät aukoivat uria uu dentyyppiselle muotoajattelulle niin hopeisten ja teräksisten ruokailuvälineiden suunnittelussa kuin koristetaiteessakin. Mm. Björn Weckström (s.1935) ja myös näyttelyarkkitehtina tunnettu laaja-alainen taitaja Börje Rajalin (s.1933), saavuttivat merkittäviä tuloksia. Kummankin tuotanto seurasi alkuun ajan niukkaa ja askeettista linjaa. Perustettuaan oman gallerian Weckström siirtyi kehittelemään mielikuvituksellisen runsasmuotoisia koruja, joissa hän mieluusti yhdisteli kultaa ja jalokiviä sekä hopeaa ja akryylia. 1960 -luvun korutaiteen uudistuksiin kuului puolijalokivien käyttö, jota suosivat mm. Eero Rislakki (s. 1924) ja Paula Häiväoja (s.1929).
Hopea-alan johtavaksi. nimeksi nousi sodan jälkeen Bertel Gardberg (s.1916). Opiskeltuaan muutaman vuoden Kööpenhaminassa hän perusti 1949 oman pienen työpajan Helsinkiin ja loi erinomaisen hienoja esineitä sulattamastaan hopearomusta. Vähitellen hän alkoi kehitellä puuhun, mieluiten teakiin tai palisanteriin yhdistettyjä hopeaesineitä. Gardbergin 195o-luvulla syntynyt hopeinen ja teräksinen ruokailuvälinesarja palkittiin Milanon triennaalissa. 1960- luvun loppupuolella hän työskenteli Kilkennyn muotoiluopiston taiteellisena johtajana Irlannissa ja perusti kotiin palattuaan oman ateljeen Pohjan kuntaan. Gardbergin kirkkohopeassa ylellisyys ja yksinkertaisuus yhdistyvät persoonallisella tavalla. Hänen laaja tuotantonsa käsittää ruokailuvälineiden ja muiden sarjavalmisteiden ohella ainutkertaisia koruja ja muita käyttö- ja koriste-esineitä, joissa luonnonkivet ovat aikaa myöten saaneet yhä keskeisemmän osan.
Myös muussa metallituotannossa tehtiin merkittäviä aluevaltauksia. Antti Nurmesniemi loi vuonna 1958 iloisenväristen emalikeittoastioiden sarjan, josta etenkin kahvipannu ehti nousta suursuosioon ennen sähköisten kahvinkeittimien aikaa. Timo Sarpanevan 1960 syntyneestä valurautapadasta tuli pitkäikäinen klassikko, ja Olof Bäckströmin (1922 - 98) Fiskarsille suunnittelemat sakset ovat olleet ilmeisesti suomalaisen designin levinnein ja matkituin tuote.
Varsinaista kuvataidetta lähellä olevat mainosjulisteet muokkasivat sodanjälkeen merkittävällä tavalla kaupunkien visuaalista ympäristöä. Tätä "katujen galleriaa" olivat luomassa mm. Matti Mykkänen (s. 1926) ja P. 0. Nyström (1925 - 96), yrityslogoihin erikoistunut Kyösti Varis (s.1933) sekä monipuolinen graafikko Erik Bruun (s. 1926), joka on suunnitellut kaikenlaisia painotuotteita pakkauksista ja kirjankansista seteleihin ja postimerkkeihin. julistetaidetta on vuodesta 1975 lähtien esitelty Lahden taidemuseon kansainvälisissä julistenäyttelyissä. Museossa on myös Suomen suurin julisteiden museokokoelma.
Monet naispuoliset suomalaiset tekstiilitaitelijat olivat jo 1930-luvulla nousseet merkittävään asemaan uniikeilla taidekäsitöillään. Mm. Impi Sotavalta (1885 - 1943).ja Maija Kansanen (1889 -1957) saavuttivat ulkomaita myöten menestystä ryijyillään ja kuvakudoksillaan. Tekstiilitaiteilijat osallistuivat toisinaan myös kuvataidenäyttelyihin. Alan merkittävää sodanjälkeistä kukoistuskautta vauhditti erityisesti Suomen Käsityön Ystävät, joka kiinnitti palvelukseensa kutojaa valmistamaan mm. Eva Brummerin (s.1901) ja uhra Simberg- Ehrströmin (1914 - 79) suunnittelemia ryijyjä. Monipuolinen, ankaran omintakeinen taiteilija Dora Jung (1906 - 80) suunnitteli kirkkotekstiilejä ja yksilöllisiä kuvakudoksia siinä missä tehdasvalmisteisia damastiliinojakin. Taidemaalarin koulutuksen saanut Eva Anttila (1894 - 1993) kehitti kuvakudoksia maalaukselliseen suuntaan ja nousi alalla keskeiseen asemaan.
Käyttötekstiilien puolella kehitys oli hitaampaa, sillä kotimaisten tuotteiden oli vaikea kilpailla tuontitavaran kanssa. Tällä alalla teki läpimurron Armi Ratian (1912 - 79) perustama Marimekko. Se aloitti toimintansa vuonna 1949 pienenä painokankaiden tuottajana nimeltä Printex. Ensimmäiset kankaat suunnitteli Maija Isola (s.1927) ja ensimmäiset valmisvaatteet Riitta Immonen (s.1918). Vuonna 1951 vaatekokoelmaa esiteltäessä käytettiin ensi kerran nimeä Marimekko. Yrityksen linjasta tuli heti menestys. Vuonna 1953 Marimekossa aloitti Vuokko Eskolin - Nurmesniemi (s. 1930), joka suunnitteli sekä kankaat että vaatteet. Hänen varhaisimpia luomuksiaan olivat raidalliset Piccolo-kankaat sekä näistä kankaista ommellut, edelleenkin tuotannossa olevat Jokapoika- paidat. Paljolti juuri Eskolin - Nurmesniemen käsissä syntyi Marimekon tuotteiden omaleimaisuus. Vuonna 1955 tuotanto oli jo saavuttanut teollisiksi katsottavat mitat, ja 1960-luvulla oli vuorossa Marimekon kansainvälinen läpimurto. Vuokko Nurmesniemi jätti yrityksen 1960 ja perusti muutaman vuoden päästä oman liikkeen. Marimekkoon kiinnitettiin sittemmin useita uusia suunnittelijoita, joista omaa linjaansa loivat erityisesti Annika Rimala (ent. Piha, s.1936), Liisa Suvanto (1910-83) ja 1970-luvulta eteenpäin japanilaissyntyinen Fujiwo lshimoto (s. 1941).
|
