1920 - LUVUN ARKKITEHTUURISTA
"MYÖHÄISEKLETISISMIN" KÄSITE
Ensimmäisen maailmansodanjälkeen muotiin noussutta arkkitehtuurityyliä on tavattu nimittää 1920-luvun klassisismiksi. Termi johtaa kuitenkin harhaan, sillä tarkkaan ottaen 1920-luvun klassisismi ei ollut 20-lukulaista eikä klassisismia lainkaan. Klassisistisia aiheita alkoi ilmaantua arkkitehtuuriin jo vuoden 1913 vaiheilla, ja vieläkin varhaisempia esimerkkejä on havaittavissa. Koska juuri tämä suuntaus jatkui 1920-luvulla, ei mainittu termi ole millään lailla perusteltavissa. Niin ikään on todettu, että tyylillisesti kyse oli paljon muustakin kuin klassisismista. Tyylipiirteitä omaksuttiin sekä renessanssista että barokista, ja myöhemmin tyylikirjoa täydennettiin niitäkin harvinaisemmilla aineksilla, kuten muinaisegyptiläisillä motiiveilla. Kyseessä oli siis sanan varsinaisessa merkityksessä eklektisismi: pyrkimys sekoittaa yhteen eri aikakausien muotokieltä ja ilmaisutapoja.
Mihin tällä kaikella sitten pyrittiin? Erilaisuudestaan huolimatta jugendilla, kansallisromantiikalla ja rationalismilla oli jotain yhteistä: ne kaikki vastustivat 1880- ja 1890-luvun kertaustyylejä. "Eroon akateemisista tyyli-imitaatioista!" kuului iskulause. Siihenhän vuosisadanvaihteessa oli myös päästy. Annettiinko siis nyt, 20 vuotta myöhemmin, kertaustyylien vallata takaisin vanhat paikkansa?
Annettakoon kuvan selventämiseksi puheenvuoro asianosaiselle. Alvar Aalto, joka näihin aikoihin piirsi pelkistettyä, erilaisia tyyliaiheita käyttävää arkkitehtuuria, pohti, Arkkitehti-lehden esseessään Menneiden aikojen motiivit vuonna 1922, mitä annettavaa vanhoilla ilmaisuvaroilla voisi olla nykypäivän arkkitehdeille. Hänen mukaansa arkkitehdin taiteellisen työn tuli perustua oman vanhan rakennustaiteen arvostukseen: "Niin pyrkii myös se 'kansanvalistustyö' yleisen maun kohottamiseksi, joka suorastaan kuuluu arkkitehdin tehtäviin, kiinnittämään yleisön huomion vanhaan rakennuskulttuuriimme ja alleviivaamalla sen ihanteita ja kauneusarvoja, valmistamaan otollisen maaperän nykyaikaiselle rakennustaiteelle."
Toisin kuin 1800-luvun kertaustyylit, 1900--luvun tyylittelevä arkkitehtuuri pyrki ainakin teoriassa pohjaamaan muotokielensä kotoiseen perinteeseen. Aalto otti avainkäsitteekseen motiivin, "tuon vähäpätöisen tyylien tunnusmerkin, jonka tapaa harvemmin tai useammin, kun tutkii rakennustaiteemme primitiivisiä tahi kehittyneempiä muotoja". Hänen mukaansa tällaisia tyylimotiiveja esiintyi Suomessa jo keskiajalla ja myöhemminkin, vaikkapa klassisilla järjestelminä, harvinaisilla tosin mutta juuri siksi "helmien arvoisana". Ne olivat hänestä kansainvälisen taiteenviljelyn ilmausta jos kohta samalla pohjoismainen ja kansallinen piirre. Ja jos kerran edeltäjämme olivat pystyneet sulauttamaan nuo harvinaiset "motiivit" rakennustaiteeseensa, toki myös meidän on kyettävä samaan. "Provinsialismi" ei merkinnyt Aallolle haukkuma- vaan kunnianimeä: "Kaikki tämän luontaiset ilmiöt vanhassa taiteessamme ovat niin pohjoismaisia, joskus voisimme sanoa niin suomalaisia luonteeltaan, kuin vain saatamme toivoa, mutta toisaalta on niihin kätkeytynyt se, mikä esi-isissämme oli kansainvälistä taiteilijaa."
Tällä tavoin, säästeliään hienovaraisesti "tyylimotiivia" käyttämällä, voitiin siis yhdistää kaksi hyvää päämäärää: kansallinen ja kansainvälinen. Mutta kuten parikymmentä vuotta aiemmin kansallisromantiikassa, ongelmana oli jälleen käytettävissä olevien kotimaisten keinovarojen puute. Niinpä käytännössä oli taas kerran haettava esikuvia kotimaan rajojen ulkopuolelta.
POHJOISMAINEN TYYLI
Vuoden 1913 vaiheilla esiin nousseet ja 1920-luvullajatkuneet eklektisistiset virtaukset voidaan periaatteessa jakaa kahden otsikon alle: yhtäältä Vaasa-ajan renessanssiin sekä suurvalta-ajan barokkiin, toisaalta klassisismiin.
Aluksi hallitsi ensin mainittu suuntaus, mihin oli monia syitä. jo tietyt kansallisromanttiset arkkitehdit, kuten Armas Lindgren, olivat tunteneet viehtymystä Vaasa-ajan renessanssiin, joka siten sai verraten merkittävän osan esim. Kansallismuseon edustamassa tyylikirjossa, olkoonkin ettei sillä ollut mitään tekemistä oman arkkitehtuurimme historian kanssa. Lisäksi kehitykseen vaikutti ensimmäinen maailmansota ja nimenomaan kielteisesti, sillä sodan puhjetessa I9'4 yhteydet muualle Eurooppaan miltei katkesivat. Samalla ruotsalaisen arkkitehtuurin merkitys vastaavasti kasvoi. Pohjoismaiseen renessanssiin, ruotsalaiseen barokkiin ja kustavilaiseen tyyliin juontuva Ruotsin kansallisromantiikka oli näihin aikoihin jo ehtinyt muotoutua siksi pelkistetyksi, miltei askeettisesta tyylitellyksi arkkitehtuuriksi, jota myös meillä suuresti ihailtiin.
Valter Jung oli jo vuonna 1915 luonut vahvoja barokkipiirteitä, ikkunankehystyksiä ja kattokupuja Högre Svenska Handelsläroverketin (nyk. Poliisilaitoksen) taloonsa. Rakennuksen tyyli on toisinaan tulkittu jonkinlaiseksi suomenruotsalaisen identiteetin etsinnäksi ja viittaukseksi suurruotsalaiseen perintöön. Siitä ei kuitenkaan liene ollut kyse).
Myös K. S. Kallion (1877-1966) ja Oiva Kallion (1884 - 1964) suunnittelema, vuosina 1919-21 rakennettu SOK:n talo Helsingissä edustaa tyyliasultaan pohjoismaista barokkia, joskin mukana on ilmeisiä muistumia myös 1600-luvun Pohjois-Saksasta. Sisätilojen raskaat barokkimuodot muistuttavat epämääräisesti vanhoja liiketaloja tai kauppiaspalatseja, samalla kuin doorilaiset pylväät ja muut uusantiikkiset piirteet ilmentävät eklektististä perusajatusta. Monet antikisoivat detaljit on sitä paitsi ratkaistu sangen erikoisesti; esim. joonialaiset pylväät ovat nelikulmaiset.
Kun 1920-luvun alussa jälleen solmittiin suhteet Pohjoismaihin, saatiin ikään kuin vahvistus sille, että eklektisismi oli päivän sana. Helsingissä 1924 pidetty ruotsalaisen taidekäsityön näyttely pyrki pääosin esittelemään, miten menneisyyden, erityisesti suurvaltakauden muotokieltä voitiin soveltaa nykyaikaan. Myös Taideteollisuuskeskuskoulun vuoden 1925 juhlanäyttelyssä esiteltiin vanhaa linna-arkkitehtuuria jältteleviä valkaistun seinän ja tummaksi vahatun puun yhdistelmiä. Sama ihanne pilkahtelee Gustaf Strengellin laajalti luetusta ja arvostelusta teoksesta Koti taideluomana (I923)- 1920-luvulla Strengell oli sitä paitsi mieltynyt amerikkalaiseen kodinsisustukseen, jossa hyvinvoivan viihtyisyyden vaikutelmaa luotiin yhdistämällä sopivan sävyisiä jalopuulaatuja vaalean neutraalia taustaa vasten.
YKSINKERTAISTETTU KLASSISISMI
Kuten todettu, klassisoiva suuntaus valtasi ajan oloon johtoaseman eklektisismin piirissä. Jo aiemmin lainatussa artikkelissaan vuodelta 1922 Aalto totesi, että "nykyinen rakennustaiteemme aivan äskettäin kulki ruotsalaisen vaasarenessanssin merkeissä". "Nyt kun kotoinen empiiri [empire] jälleen asetetaan esteettiseksi perusohjeeksi, tulee sen mukana myös rikkaampi rakennustaiteellinen motiivi valinta."
Harkitun säästeliäästi käytetystä motiivista tai koristeaiheesta tuli klassisistisen arkkitehtuurin leimallinen piirre. Tärkein tavoite oli yksinkertaisuus. Rakennusmassat oli jaettava selkeästi: kansallisromantiikan suosiman agglomeraation eli osista kokoamisen sijasta suosittiin mahdollisimman yksinkertaisia ratkaisuja, satulakatoilla varustettuja suuntaissärmiöitä. Seinäpinnat rapattiin yleensä sileiksi, toisinaan käytettiin tummaksi poltettua tiiltä, ja ikkunat nostettiin seinäpinnan tasalle. juuri näitä sileitä seinäpintoja elävöitettiin koristeaihein, joita sommiteltiin klassisten pylväiden koristamien sisäänkäyntien yläpuolelle tai porraskäytävien viereen erilaisiksi julkisivukuvioiksi. Ensimmäisen tai toisen kerroksen ikkunanväleihin tuli usein medaljonkeja tai köynnöksiä; myös tyhjiin päätyihin voitiin kiinnittää pieniä koristeaiheita. Ikkunat tehtiin empiren tapaan kuusi- tai kahdeksanruutuisiksi ja varustettiin poikkipuin (1920-luvun arkkitehtien keksintö nostaa ikkunat seinäpinnan tasalle on sittemmin tuottanut harmia isännöitsijöille, sillä sadevesi pääsee vaurioittamaan maalla ja puuta). Ovet koristeltiin tyypillisesti ns. meanderiristikoilla. Samat koristemotiivit toistuvat sisätiloissa.
Yksinkertaisuus oli ajan leimallinen piirre, olihan sodan jälkeen rakennettava vaatimattomasti. Samalla lykkääntyi ennen sotaa alkanut kehitys. Vaikka betonipilarijärjestelmä hiljalleen yleistyi, kantaviin seiniin ja sydänmuureihin perustuva vanha rakennustapa piti silti sitkeästi pintansa. Paksujen tiiliseinien rakentaminen oli halpaa, sillä palkat olivat alhaiset ja muurarit osapuilleen kaksi kertaa niin nopeita kuin vuosisadanvaihteessa, jolloin tiilet piti vielä latoa täsmällisen tarkasti (ajan rakennustapoja tutkineelta Matti J. Lahdelta saatu tieto). Koneista sitä vastoin oli pulaa, joten betonityö oli verraten kallista. Suuria kohteita ja välipohjia rakennettaessa käytettiin kuitenkin yleisesti jo betonia.
Arkkitehdit tekivät puutteesta hyveen. Erik Bryggman ja Bertel Strömmer punnitsivat rakennustensa mittasuhteet hyvin hienovaraisesti. Parhaissa rakennuksissa niukka dekoraatio on todellakin erinomaista, ja detaljien värit on valittu tarkoin.
1920-luvun lopulla alkoi jo esiintyä luontaista vastareaktiota, jota osin viritti Le Corbusier'n ja radikaalien hollantilaisarkkitehtien Bauhausissa harrastama modernismi. Pauli Blomstedt kirjoitti 1928 Arkkitehti-lehteen otsikolla Arkkitehtoonista vähäverisyttä?: "Meidän projekteerattu arkkitehtuurimme viime vuosilta osoittaa sangen suurelta osaltaan vain Östbergin, Tengbomin ja ennen kaikkea Asplundin muotokielen ja erikoisratkaisujen epäitsenäistä toistamista, ellei nyt tahtoisi pitää jollain tavoin omintakeisella piirteenä kilpailuistamme niin tuttua italialaisen talonpoikaisarkaismin ylenpalttista ihailua (... ) 'Eleganttia ja raffineerattua ja jollain tavoin "lystiä" ja "vitsikästä" pitää tämän päivän rakenteemme olla." Blomstedt uskoi "degeneraation palvonnan" ja "hienostuneen matkimisen" olevan tyypillistä nuorille valtioille. Hän päätti artikkelinsa kysymykseen: "teennäistä naisellisuutta vai luomisvoiman puutetta?" Aika oli kypsynyt uudelle. Funktionalismi teki tuloaan.
EDUSTUSARKKITEHTUURI
1920-luvun lopun huomattavimpia rakennuksia on Stockmannin tavaratalo, joka rakennettiin 1925-30 pääosin Frosteruksen 1916 tekemän kilpailuluonnoksen mukaan. Liikearkkitehtuurissa ja etenkin pääkaupungin keskustan toimistopalatseissa myötäiltiin suurkaupunkien rakennusihanteita; tavoitteena oli näet pukea Helsinki sykkivän maailmankaupungin arkkitehtoniseen asuun. Haave oli vanhaa perua ja sukelsi esiin mm.1880-luvulla, jolloin Esplanadista koetettiin luoda pikku Pariisi. Kansallisromantikkoja suurkaupunkiajatus ei lämmittänyt, mutta rationalisti Frosterus nosti sen jälleen kunniaan. Metropoliteema kiehtoi 1920-luvun avantgardisteja kaikkinensa aina saksalaisen ekspressionismin tulevaisuusnäyistä uusasiallisuuden konepalvontaan. Myös funktionalismiin kaupunkiajatus kuului olennaisena osana. Syvä, ihmisiä ja autoja vilisevä katukuilu kohtisuorien, pyörryttäviin korkeuksiin kohoavien seinäpintojen välissä, joiden räystäiden lomasta pilkotti tilkku taivasta, pieni kaitale luontoa, ellei muuten, niin heijastamaan valoa lasipintoihin - kas, siinä näky, joka lumosi ajan johtavia taiteilijoita, arkkitehteja ja Euroopan-kävijöitä.
Jopa kone-estetiikan vuosikymmenellä monumentaaliarkkitehtuuri sai silti myös muita ilmenemismuotoja. Kansallinen ajatus, jonka siivittämänä oli perustettu Kalevala- seura 1919, tiivistyi Eliel Saarisen piirtämään Kalevala-taloon vuonna 1921, mahtipontiseen museoon, arkistoon, tutkimuslaitokseen ja valtakunnan suurmiesten Pantheoniin. Vaikka talosuunnitelma raukesi, ajatus kansallisesta jättiläisrakennuksesta jäi elämään.
Maan itsenäistymisen jälkeen asiaan tartuttiin jälleen, ja vuonna 1923 järjestettiin eduskuntatalon sijaintia koskeva esikilpailu. Voittajaehdotuksessa suositeltiin sijaintipaikaksi Tähtitorninmäkeä, kun taas nykyistä paikkaa ehdottivat kolmannen palkinnon saajat Armas Lindgren ja Bertel Liljequist. Toisen palkinnon saivat Borg, Sirén ja &ARINGberg ehdotuksellaan, että eduskuntatalo rakennettaisiin Kaivopuistoon.
Viimeksi mainittu kolmikko voitti vuonna 1924 järjestetyn lopullisen kilpailun. Keväällä 1925
J. S. Sirén (1889 - 1961) sai tehtäväkseen laatia Eduskuntatalon lopulliset piirustukset.
Kilpailuehdotusta muutettiin monilta osin siten, että mm. portaiden kupeeseen liitettiin
sivurakennukset. Ympäristö, josta 1924-25 järjestetyn kilpailun voitti Oiva Kallio, muokattiin
molempien arkkitehtien yhteisvoimin.Arkkitehtonisesti tärkeimmät muutokset koskivat kuitenkin
rakennuksen ulkonäköä. Alkuperäisen voittajaehdotuksen esikuvana oli ollut paljolti Ivar
Tengbomin suunnittelema Tukholman Konserttitalo (1920 - 26); Tengbom oli kuulunut myös
eduskuntatalokilpailun palkintolautakuntaan. Ehdotuksessa esitellyn rakennuksen katonreunan
viehättävän balustradin tilalle vedettiin kuitenkin friisi. Pylväikkö palkistoineen oli alun perin
työntynyt seinäpinnasta esiin Tengbomin konserttitalon pylväikön tapaan. Nyt pylväiden
kehyksiksi tehtiin eteenpäin työntyvät seinät, pylväiden määrä lisättiin kahdestatoista neljääntoista,
palkisto korotettiin julkisivun yläosan korkeudelle ja siihen puhkaistiin pyöreä ikkunat. Muutosten
jälkeen 1920-luvun luontaisen kevyt j koristeellinen pylväikkö taustalla olevine sileine
seinäpintoineen vaihtui raskaan monumentaaliseksi, egyptiläisvaikutteiseksi temppelinseinäksi.
Arkkitehti ei ehkä itse etukäteen tajunnut kaikkien näiden muutosten yhteisvaikutusta - olkoonkin
että hän selvästi koetti säilyttää jotain alkuperäisen ehdotuksen keveydestä.
Kehitys näkyy myös julkisivun materiaalivalinnan vaiheista. Kilpailuehdotuksessa talo oli määrätty rapattavaksi tummaksi, mutta kesken kaiken Sirén kuuli tamperelaiselta veistäjältä Evert Porilalta Kalvolan graniitista, helposti työstettävästä vaaleanpunaharmaasta kivestä. Sävykkyydeltään ja lämpimältä väriltään se Sirénin mielestä erosi edukseen tavallisesta suomalaisesta graniitista. Tästäkin voi päätellä arkkitehdin halunneen pitää kiinni ehdotuksensa viehkeästä ja keveästä klassisismista.
Suomalaiselle rakennus- ja huonekaluteollisuudelle Eduskuntatalo oli melkoinen haaste. Vaikka Sirénin työaikataulu oli todella ankara, hän ei suostunut tinkimään vähääkään laadusta. Vain parhaat materiaalit kelpasivat. Yleisesti arvellaankin, että tämä itsenäisyyden ajan mahtavin monumentaalirakennus edesauttoi merkittävällä tavalla taideteollisen ammattitaidon ja vaatimustason kohentumista Suomessa. Eduskuntatalon esittely lötyy Eduskunnan nettisivuilta Alvar Aallon 1920- luvun kirkkoarkkitehtuuriin voit tutstua Muuramen seurakunnan sivuilla
|
