LINNOITUKSETVIAPORI
Viapori, nykyisin Suomenlinna, ei selvästikään ole koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota 1700-luvun ruotsalaisessa taidehistoriassa. Helsingin edustan saarille rakennettu merilinnoitus oli vuosisadan suurin rakennushanke koko valtakunnassa. Se työllisti kymmeniksi vuosiksi melkoisen määrän maan parasta työvoimaa, arkkitehteja, rakennusmestareita, käsityöläisiä ja taiteilijoita. Viaporin varsinaisen luojan Augustin Ehrensvärdin rinnalla sen rakentajana nousivat esiin Carl Hårleman, F. A. Piper ja Elias Martin. Vaikka linnoitusta oli rakentamassa sadoittain suomalaisia käsityöläisiä, se on sittenkin taiteellisilta yksityiskohdiltaan ennen kaikkea näyte 1700-luvun Ruotsin taide-elämän keskusjohtoisuudesta, joka vuosisadan mittaan yhä vain vahvistui. Nykykatsannossa Viapori lieneekin siten luettavissa pikemminkin Ruotsin kuin Suomen taidehistoriaan. Silti se on miltei täysin tuntematon käsite 1700-luvun taidetta käsittelevässä ruotsalaisessa tutkimuksessa.
Turun rauhassa 1743 itärajaa siirrettiin länteen aina Kymijokeen saakka. Samalla menetettiin useita tärkeitä linnoituksia, mm. Hamina. Neljän vuoden päästä, vuonna I747, hyväksyttiin Augustin Ehrensvärdin (I7I0-72) laatima ensimmäinen ehdotus maa- ja merilinnoituksen saamiseksi Helsinkiin. Lisäksi suunniteltiin itään päin pienempiä puolustuslaitoksia, joista merkittävin oli Loviisan (Degerbyn) edustalle rakennettu Svartholma.
Helsingin edustan päälinnoitus Viapori käsitti kuusi saarta ja yhteensä noin 60 hehtaaria maata. Rakennustyöt aloitettiin vuonna I748, ja niitä jatkettiin Ehrensvärdin johdolla hänen kuolemaansa saakka I772. Toinen itsenäinen vaihe seurasi Kustaa 111:n aloitteesta vuonna 1774. Töitä johti nyt Nils Kellander, aateloituna Mannerskantz, joka on syyttä suotta jäänyt Ehrensvärdin varjoon. Linnoitus oli edelleen kesken, kun se 1808 antautui venäläisille.
Viapori rakennettiin saarille, eikä sillä siten ollut vastinetta missään muualla maailmassa. Myös epäsäännöllisyytensä vuoksi se erosi ajan muista puolustuslaitoksista, sen oli näet pakko myötäillä rantaviivaa. Linnoitus oli monella tapaa vanhanaikainen. Esim. puolustuslinjat oli muurattu kivestä, kun muualla suosittiin maavalleja. Syynä lienee ollut, ettei merilinnoitus ollut samalla tavoin altis tykistötulitukselle kuin maalinnoitus. Viapori poikkesi muista varuskunnasta myös siinä, että aivan kaiken piti mahtua saarille. "Viaporin linnoitus on tavallaan kaupunki", Daniel Djurberg totesi maantiedonkirjassaan. Hän kertoi varuskunnassa vuonna 1805 -asuneen 4 6oo manttaaliluetteloihin kirjattua asukasta. Helsingissä vastaava luku oli 4 200. Bastionein varustetut puolustuslinjat sekä arkkitehtoniset tilat olivat ne kaksi elementtiä, jotka leimasivat Ruotsin vallan aikaista Viaporia. Aukioiden luonteenomainen piirre oli valeperspektiivi, jonka voi osoittaa viidestä kohtaa. Ensimmäisenä mainittakoon vuonna 1753 muotoonsa hahmottunut Susisaaren linnanpiha.Yksityiskohtien korkea taiteellinen taso - linnanpihan ohessa mainittakoon amiraliteetintalon piha Isolla Mustasaarella (1764) sekä Kuninkaanportti (1753) - on herättänyt kysymyksen, ketkä olivat Ehrensvärdin lähimpiä apulaisia. Nykyisin tiedetään, että Kuninkaanportin ensimmäisen ratkaisumallin suunnitteli Carl Hårleman (Oscar Nikula), tosin tuolloin vielä ilman kiviportaikkoa ja nostosiltaa. Myös Viaporin monilla taitavina linnoitusupseereilla oli osuutensa suunnittelutyössä. Heitä työskentelikin Viaporissa vuosikymmenien ajan, mainittakoon mm. B. G. von Spängen, joka oli Tukholman seudulla saanut mainetta kartanoarkkitehtina
ITÄ-SUOMEN LINNOITUKSET
Kun itäraja oli Turun rauhassa 1743 siirretty Kymijokeen ja Ruotsin kruunu oli perustanut Viaporin, venäläiset ryhtyivät luonnollisesti osaltaan rakentamaan uusia linnoituksia valloitetulle rajaseudulle.
|
