KAUPUNKIRAKENNUSTAIDE1700-luvun alkupuoli on yleisesti ottaen jäänyt paljolti valkoiseksi läiskäksi arkkitehtuurihistoriamme kartalle. Linnoitustöiden ohella vähänkin laajempia rakennushankkeita oli vain Turun raatihuone. 1700-luvun loppupuolta, vapaudenaikaa ja siihen liittyvää "hyödyn aikakautta", leimasi kuitenkin jo toiveikkuus. Tulevaisuudenusko ei niinkään perustunut rauhaan, joka lopultakin oli saavutettu; historiasta oli opittu, ettei rauhantilaan juuri ollut luottamista. Optimismia herätti Euroopan yleinen nousukausi, joka antoi vauhtia käytännön tieteille ja toi uusia ajatuksia kauppaan ja talouselämään. Hyödyn aikakaudella pyrittiinkin ennen muuta soveltamaan uusia teorioita käytäntöön.
Arkkitehtuurikirjoissa ja mallipiirustuksissa, esim. Carl Wijnbladin mallikirjoissa I755-66, päähuomio kiintyi hyötynäkökohtiin. Mm. Carl Hårlemanin mallilehtiä levisi jäljennöksinä ja kuparipiirroksina. Rakentamista yhdenmukaistettiin myös virkakoneiston voimin. Ensin standardoitiin ruotujakolaitoksen mukaiset sotilasvirkatalot, ja pian sen jälkeen julkinen rakennustoiminta alistettiin yleisemminkin keskushallinnon määräysvaltaan. Vuonna 1747 säädettiin, että yli-intendentin tuli tarkistaa etukäteen kaikkien julkisin varoin rakennettavien talojen piirustukset, minkä jälkeen vielä kuninkaan tuli ne hyväksyä.
1700-luku oli myös ammattikuntien kukoistuksen aikaa ja samalla kaupunkien merkitys kasvoi. Uusi ammattikunta-asetus annettiin I720, ja se pysyi voimassa, kunnes ammattikuntalaitos lakkautettiin elinkeinovapauslailla 1868. Isonvihan jälkeen Turun muurarikilta (1734) sai uutta eloa, joskin se jäi lajissaan ainoaksi maassamme, sillä ammattikuntaa ei voitu perustaa, ellei kaupungissa ollut vähintään kolme mestaria. Maalarimestareita näyttää olleen vielä vähemmän, joten ensimmäinen maalareiden ammattikunta perustettiin Turkuun vasta 1785 ja muualle Suomeen Venäjän vallan aikana (Vaasaan 1819, Helsinkiin 1820, Poriin 1830 jne.). Ammattikuntalaitos tunnetusti myös ehkäisi käsityö ja elinkeinotoimintaa. Kustaa III uhrasi hallintokautensa alussa ajamansa liberalisointitoimet vallankaappauksessa, koska halusi porvarien tuen. Elinkeinovapaus säädettiin kuitenkin uusiin kaupunkeihin. Tampereella se kirjattiin kaupungin perustamiskirjaan 1779, Kuopiossa 1782 ja Kaskisissa 1785. Talousliberalismin suurin edistysaskel oli tapulipakon poistaminen 1765. Sen jälkeen Pohjanlahden satamakaupungit saivat vapaasti viedä tuotteitaan Turun ja Tukholman eteläpuolelle, mikä merkitsi uutta vaurautta läntisille rannikkokaupungeillemme.
1700-luvun alkupuolelta on vain yksi kaupunki, joka ansaitsee maininnan: Hamina, joka kahdeksankulmaisine ja säteittäisine asemakaavoineen perustettiin vuosi sen jälkeen kun Viipuri oli menetetty I721. Muita kaupunkeja rakennettiin huomattavasti vaatimattomammin. Rakennustoiminta itsessään lienee tosin ollut hyvinkin vilkasta, erityisesti tulipalojen tuhoamassa kaupungeissa, mutta kuten aina suurten tulipalojen jälkeen, ihmiset olivat hyvin vanhoillisia. Kaikenmoisia kaavojen säännönmukaistamisia ja kiemuraisten katujen oikaisuja vastustettiin jyrkästi, eivätkä viranomaiset niin monen sotavuoden jälkeen näköjään uskaltaneet eivätkä kai hennonneetkaan esittää yhtä ankaria vaatimuksia kuin ennen. Niinpä esim. Helsinki rakennettiin vuonna 1723 täsmälleen vanhan kaavan mukaiseksi. Siinä vaiheessa kaikki olivat tyytyväisiä, kunhan saivat rakentaa talonsa vanhoille perustuksille. 1700-luvun alkupuolen suomalaiskaupungit eivät juuri näytä olleen 1600-luvun pienyhteisöjä kummempia. Viranomaiset joutuivat yhä uudestaan esittämään vaatimuksensa, että savupirteistä oli luovuttava, Helsingissä vieläpä vuonna I754. Ulkomaiset turistit huomauttelivat, miten mitättömiltä suomalaiset kaupungit näyttivät. Tunnettu numismaatikko C. R. Berch kirjoitti Porvoosta vuonna I735, että siellä on surkean pieniä ja rumia puutaloja, eikä kukaan, joka ei asiaa ennalta tietäisi, osaisi pitää sitä hiippakunnan pääkaupunkina". Yleiskuvaan lienee vaikuttanut ennen muuta kivitalojen puute ja talojen maalaamattomuus. Vuoden 1747 tilastojen mukaan Suomen kaupungeissa Oli 47 kivitaloa, joista 46 oli Turussa ja yksi Helsingissä (Viipuri oli 172I liitetty Venäjään). Ruotsissa tilanne oli jokseenkin samanlainen. jos kiersi Pohjanlahden ympäri rannikkoa pitkin, ei Turun ja Gävlen välillä tullut vastaan ainuttakaan kivltaloa. Tärkein uutuus kaupungeissa ja kartanoissa oli punamulta, ensimmäinen väri, jolla siveltiin seiniä ja kattoja. Ennen sotaa Suomessa oli maalattu ainoastaan kirkkoja ja raatihuoneita, kukaties joskus jokin kartano tai sotilasvirkatalo. Mutta kuten moni muukin asia, myös punamulta siirtyi vähitellen alaspäin yhteiskunnan hierarkiassa. Raatihuoneiden ja kirkkojen jälkeen vuorossa olivat kaupunkien vauraimmat liiketalot sekä maaseudun kartanot ja pappilat. C. R. Berch kuvasi vuonna 1735 Turun rakennuksia yksikerroksisiksi puutaloiksi, joista vain harva oli punamullattu Ruotsin kaupunkitalojen tapaan. Mutta jo vuonna I747 Turun kaupunki katsoi voivansa määrätä, että kaikki puutalot oli punamullattava "joen ja katujen puolelta". Kuningas Aadolf Fredrikin vieraillessa Suomessa 1752 kerrottiinkin "kaikkien Turun talojen maaherran käskystä maalatun punaisiksi, niin että tästä Suomen pääkaupungista tuli oikein soman näköinen". Uudet asiat levisivät kuitenkin hitaasti, ja esim. Kokkolassa maalattiin samaisena vuonna I752 vasta ensimmäinen puutalo. Kajaaniin saakka punamulta ehti vuodeksi I803, ja rahvaanasunnot joutuivat odottamaan 1800-luvun puoliväliin asti. Tavat liikkuvat sosiaalisia, eivät maantieteellisiä väyliä pitkin.
1700-luvun keskivaiheilla saakka Suomen kaupunkien porvaristo alkoi olla entistä tietoisempi tyylin- ja ajanmukaisen rakentamisen vaatimuksista. Esim. Turussa toimi vuodesta 1734 kaupunginarkkitehti, jonka tehtävä oli "pitää huolta säännönmukaisuudesta ja päättää julkisten rakennusten piirustuksista". Vuonna 1750 maaherra kehotti tammisaarelaisia kehittämään "alempaa mukavampaa, turvallisempaa ja säännönmukaisempia rakennustapoja, vaikka tätä ennen jokainen on saanut rakentaa oman päänsä mukaan ajattelematta ollenkaan yhteistä hyvää ja maan kaunistusta". Erityisen selvästi muutos näkyi Pohjanmaan rannikkokaupungeissa kaupan vapautumisen jälkeen 1765. Yleisesti voidaan sanoa kaupunkiporvareiden juuri näihin aikoihin lopullisesti luopuneen parituvista. Suoranaiseksi välttämättömyydeksi tuli kuuden huoneen talo, jossa oli sali keskellä. Ikkunoiden kokoa suurennettiin, ja jyrkän karoliinisen satulakaton tilalle rakennettiin usein mansardikatto. Entistä useammin taloja myös maalattiin. Ensi alkuun käytettiin punamultaa, myöhemmin myös keltamultaa Silti uudet asiat levisivät edelleenkin sosiaalisen hierarkian mukaisesti. Kaikki uusi oli aluksi vain johtavien yhteiskuntaluokkien omaisuutta. Turun Luostarinmäeltä voi todeta, että maalattu paritupa oli luontainen kotimiljöö pieneläjille vielä 1800-luvulla, kun keskikaupungilla harrastettiin jo aivan toisenlaisia asumismuotoja.
Klassisistisen kauden asemakaavoista pistää silmään neljä erityispiirrettä: katutila, rantakadun luominen, puistokadut ja sädekadut. Kadut pysyivät edelleen saman levyisinä kuin 1600-luvulla, eli leveys Oli 20 kyynärää. Rakennukset olivat kuitenkin ennen olleet matalia, yksikerroksisia, joten katutila oli matala. 1700-luvulla yleistyivät kaksikerroksiset kaupunkitalot. Samalla katutila kohosi, ja kun vielä lisäksi ryhdyttiin rakentamaan mansardikattoja, klassisistisesta katutilasta tuli korkea ja kapea. Siitä tuli jopa ihanne. Niin ikään kehittyi vähitellen rantaviivaa myötäilevä rantakatu. Keskiajalla ulkorakennukset oli sijoitettu rantaan päin, niin kuin voi yhä nähdä Porvoossa. Mutta jo Hans Hanssonin 1650-luvutla laatimassa Turun kaavassa Aurajoen ns. Herrainkulman talot käännettiin toisin päin: päärakennukset sijoitettiin nyt rantakadulle päin ja ulkorakennukset tontin sisäpuolelle. 1700-luvulla Aurajoki pengerrettiin ja vuonna 1750 päätettiin istuttaa puita rannoille ja torille. Istutettu rantakatu yleistyi sen jälkeen myös muissa kaupunkisuunnitelmissa. Pietari Kalm suositteli puistokatuja kirjoituksessaan vuodelta I753 "terveellisyyden ja koristeellisuuden vuoksi". Varsinaisia puistokatuja suunniteltiin Vaasaan 1776 ja Heinolaan 1785.
Klassisistinen kaupunki on Suomessa edelleenkin täyttä todellisuutta. Vaikka Porvoon asemakaava on yhä varsin keskiaikainen, sielläkin on heti vuoden 176o palon jälkeen yhtenäisiksi rakennettuja kortteleita. Ennen muuta Loviisassa ja Kokkolassa on säilynyt eheältä klassisistisia kaupunginosia. Yksittäisiä rakennuksia on jäljellä Tammisaaressa, Pietarsaaressa ja Kuopiossa.
|
